Ei haudattu, vaan istutettu


Törmäsin eilen aivan ihanaan mietteeseen. Kuinka lohdullisesti kaunis viisaus onkaan puettu vain muutamiin sanoihin: ”Kun kaikki tuntuu pimeältä, tuntuu ettet saa henkeä, tuntuu että sinut on haudattu, eikä missään näy valoa. Älä hätäänny, sinua ei ole haudattu – sinut on vasta istutettu.” (Kirjoittanut Eräs ihana nainen).

Kun pysähdyin tuon ajatuksen äärelle, muistin elävästi kaikki kokemani mustista mustimmat hetket. Kuinka tuolloin olen todellakin haukkonut henkeäni ja tuntenut itseni kuin elävältä haudatuksi. Ettei elämälläni yksinkertaisesti olisi enää mitään mahdollisuutta jatkua. Nuo hetket ovat äärimmäisen lohduttomia. Varsinkin silloin, kun ne kokee täydellisessä yksinäisyydessä. Ja nuo hetket tuntuvat ikuisuudelta. Eivätkä ne välttämättä olekaan mitään ohikiitäviä hetkiä, vaan pimeys voi jatkua pitkäänkin.

Pimeyden keskellä, kaikessa epätoivossaan, on vaikea nähdä mitään valon mahdollisuuksia. Kunpa sitä oppisikin sisäistämään tuon viisauden, että joskus niillä kaikkein tärkeimmillä kasvun paikoillamme on karaistusvaiheensa. Että siellä omassa pimeydessään, ikään kuin elämänsä maan alla, on vain kärsivällisesti odotettava oikeaa aikaa. Sitä hetkeä, jolloin siemenen kuori murtuu ja jokin ihmeellinen voima alkaa kohottaa varttamme jälleen kohti valoa. Kunpa oppisikin sen, ettei tarvitse hätääntyä. Että osaisi levätä silloin kun on aika. Levätä siellä pimeydenkin keskellä. Luottavaisena siihen, että ennen pitkää jalat taas kantavat. Eivätkä ne jalatkaan välttämättä ole enää entisenlaisensa. Ehkä asia onkin niin, että mitä kauemmin pimeä kestää, siitä uudemmiksi versioiksi itsestämme synnymme.

Olen omalla kohdallani kokenut valtavan muutoksen tämän kuluneen vuoden aikana. Aivan hiljattain puhun hoitajallenikin psykiatrian poliklinikalla siitä, että aivan kuin tämä vuoteni olisi ollut ikään kuin vastakohta niille psykooseille, joita olen joutunut kokemaan. Ja että olisin tänä vuonna saanut koostua mieleni sirpaleista aivan uudenlaiseen eheyteen. Olkoonkin, että olen vielä hyvin keskeneräinen. Kyllähän se toisaalta tuntuu karulta, että siellä mustan maan alla joutuu viettämään aikaa vuosikausiakin, ennen kuin siemen voi saavuttaa kukintovaiheensa. Ja noiden pitkien vuosien aikana koko elämä voi tuntua hyvinkin epäreilulta.

Joka tapauksessa, tuo ihana miete muistutti minua jälleen siitä, kuinka pitkälle olen eheytymisessäni jo päässyt. En minä vielä ole täydellinen kukka, mutta jokin osa minussa tiedostaa jo syntymässä olevan nupun. Ja tiedostaa myös sen, että vielä tulee se hetki, jolloin minunkin on aika kukkia haavoistani. Ehkä kukinkin jo, vaikken itse kuvaani näekään. Eihän kukka luonnossakaan kykene näkemään omaa kauneuttaan. Ehkä minä jo nyt, kaikessa keskeneräisyydessänikin, olen siltikin valmis loistamaan omia ainutlaatuisia värejäni siten, että terälehteni saavat imeä iholleen sellaista valoa, joka vahvistaa tätä tärkeää kasvun ja eheytymisen matkaani entisestään.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani