Ei oikotietä onneen


Kirjoitin aiemmin tänä vuonna blogia, jossa revin itseni ja elämäni kappaleiksi. Blogilleni tuli kuitenkin päätöspiste, enkä voinut enää jatkaa sitä entisenlaisessa muodossaan. Jollain tasolla tiedostin, että elämässäni on alkamassa uudenlainen vaihe, mutta toisaalta kyllä näin jälkeenpäin asiaa katsoessani ymmärrän, että tuolloin olin oivaltavinani onnen ja elämisen vapauden. Mutta onneenpa ei ole oikotietä ainakaan silloin, jos kannat matkassasi jotain sellaista painavaa lastia, jota et saa harteiltasi ilman ulkopuolista apua. Työstin itseäni toisinaan hyvinkin raadollisella tavalla entistä blogiani kirjoittaessani. Kaikki se kuitenkin oli tarpeen. Kirjoittaminen oli minulle mitä parhain työkalu matkallani aina tähänkin pisteeseen saakka.

Yksi vanhoista blogiteksteistäni piti sisällään seuraavat lauseet: ”Blogini on luonnoslehtiöni kaikelle sille, mitä itsessäni työstän. Luonnostelen matkani mustaksi valkoiselle, jotta itse taideteos voi kypsyä ja kehittyä sisimmässäni. Ja mikä on se varsinainen taideteos, jota blogissani luonnostelelen? Se on aivan uudenlainen minäni. Kuten jo eräässä aiemmassa tekstissänikin kirjoitinkin, niin Michelangelon kerrotaan sanoneen, että hänen suurin pyrkimyksensä kuvanveistäjänä oli vapauttaa hahmo kivestä. Se mitä minä taiteilen itseni kanssa, on jotain samaa. Että vapautan aidoimman olemukseni ikään kuin traumojeni kivestä. Ja sellaisen vapautumisen minä näen elämäni tärkeimpänä luomistyönä.”

Kyllä minä yhä allekirjoitan tuon ylläolevan kappaleen, mutta se minua lähestulkoon yököttää, kun muistelen sitä, kuinka blogiani lopettaessani totesin aidoimman olemukseni vapautuneen traumojen kivestä. Ettei minun tarvitse enää kantaa niitä tulevaisuudessani. Että kaikki pelkoni olisivat väistyneet ja anteeksianto kaiken puhdistanut. Noin asia ei vaan valitettavasti mene silloin, kun kyseessä on traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö. Mutta siihen uskon, että tuollaisen vapautumisen saatan vielä jonain päivänä saavuttaa.

Nyt, kun olen oppinut lisää dissosioituneista osistani, tiedän traumaosiani välttelevän osan puhuneen minulle aivan omaa kieltään blogini lopettamisen aikoihin. Myös kipujani vähättelevä osa nosti minussa siipeään. Ja koska eheän osani piti vielä vahvistua ja imeä itseensä lisää tietoa, ei se vielä ollut ikään kuin riittävän pätevä keskustelemaan näiden toisten osien kanssa. Mitä enemmän eheä osa minussa kykenee itseään kirkastamaan, sitä paremmin opin kuuntelemaan ja keskustelemaan muidenkin osieni kanssa. Mutta siihen kirkastamiseen ei ole oikotietä.

Kun mietin tämänhetkistä elämääni, tunnen itseni lopulta melko onnelliseksi. Tähän onnen pisteeseeni kulkeminen on vaatinut hurjan määrän työtä. Tiedän, että tulen romahtelemaan tulevankin matkani varrella. Tiedän, ettei ensi vuoden puolella starttaava traumapsykoterapiakaan tule olemaan minulle helppo matka sisimpäni syövereihin. Onnellinen minä kuitenkin uskallan olla. Rehellisellä tavalla onnellinen. Nöyrällä tavalla onnellinen. Ymmärtäen, että oman itsensä eheyttävään kohtaamiseen ei ole oikotietä.

Toisaalta, joku voi ehkä eheytyä ja vapautua osittain silloin, jos etsii avun lähdettään itsensä ulkopuolisesta näkymättömästä. Jumalasta, enkeleistä, henkimaailmasta. Minulle tuo ei kuitenkaan ole vaihtoehto, vaan tiedostan oman polkuni kohdalla sen, että kaikki tarvittavat vastaukset tulen löytämään omasta itsestäni, omasta sisimmästäni. Ja tällä kertaa täydellisen rehellisenä itselleni. Ilman oikotien etsimistä.

Olen onnellinen juuri tässä hetkessä. Eheä osani on onnellinen monestakin eri syystä, mutta traumaosani vielä itkevät kipuaan. Ei onnenikaan voi tällöin olla vapaata, jos yksikin osa minussa itkee. Ja näin ollen perhonen minussa ei ole vielä valmis avaamaan siipiään. Avain sillä on jo kotelonsa sisällä, mutta keskeneräisen ei tule kiirehtiä. Muuten päivänvalo polttaisi perhosen siivet. Toisin sanoen, jos minä kiirehtisin liikaa, psyykeni voisi pirstoutua. Ja ehkä tämä sisimmän avaimeni ei sovikaan kuin yhteen ja ainoaan lukkoon. Lukkoon, jonka nimi on ”Kärsivällisyys”.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani