Itkettävä palaute lääkäriltä


Viime viikon aikani psykiatrin vastaanotolla peruuntui, joten tapasin hänet vasta eilen. Vaikka olenkin jo tullut kuluneen vuoden aikana, kaikkien tuskaisten vuosieni jälkeen nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla uuden hoitajani ja tämän lääkärini myötä, olin jälleen valmistautunut puolustamaan itseäni. Ikään kuin puolustamaan kaikkea sitä, mitä olen yrittänyt selittää jo vuosikaudet, ja mitä itsestäni tämänkin vuoden puolella olen oivaltanut. Mitä olen oivaltanut vaikeista sairastumisistani, mieleni pirstoutumisista, koko elämänmittaisen haavan matkastani ja sen vaikutuksista nykyelämääni ja kaikkeen siihen, millainen ihminen minä olen. Miksi tapani ajatella, tuntea ja käyttäytyä, ovat juuri sellaisia kuin ovat. Olin valmistautunut siksikin perusteellisesti, koska olihan meidän tarkoitus käydä läpi varsin tärkeitä asioita: Lääkärin lausunto kuntoutustukea varten taas yhdeksi vuodeksi eteenpäin, sekä lausunto Kelan kuntouttavaa psykoterapiaa varten.

Olin printannut kirjoittamani tarinan itsestäni ja sairauskaarestani viidelle A4-kokoiselle paperille. Lisäksi yhdelle paperille olin listannut asioita, joita mielestäni lausunnoissa tulisi ilmetä. Olin varautunut lähes vaatimalla vaatimaan lääkäriä käyttämään aikaansa minuun perusteellisesti, jotta hän todellakin ymmärtäisi minua oikein.

Eilen olin kuitenkin hieman kipeänä, joten siinä huonon olon keskellä nämä tärkeät paperini jäivät kotiin. Tunsin itseni kieltämättä melko alastomaksi astuessani lääkärin vastaanottohuoneeseen. Luulin, etten osaisi sanoa mitään ilman niitä. Että olen jo puhunut niin paljon hoitajani kanssa, että olisi mahdotonta ikään kuin ulkomuistista kiteyttää kaikki lääkärille lyhyessä muodossa. Istahdin penkille ja lääkäri kysyi kuulumisiani. Vastasin parilla lauseella, kertoen mm. siitä kuinka dissosiaation oivaltaminen on ollut tänä vuonna avainsana sille huikealle edistykselle, jota minussa on tapahtunut. Lääkäri kyseli minulta joitakin kysymyksiä, joihin oli helppo vastata, ja tämän jälkeen hän ryhtyi ääneen pohtimaan lausuntoasioita. Hän tahtoi minun kuulevan jokaisen sanansa, miten hän suunnitteli lausuntojaan kirjoittaa. Noiden sanojen myötä sain huomata, että eihän minulla enää todellakaan ole mitään tarvetta puolustautumiseen. Tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta puhumattakaan. Minut on oikeasti nähty, kuultu ja ymmärretty!

Onhan se vaikea joskus käsittää, että oikeasti olen tullut ymmärretyksi. Kaikkien niiden viidentoista vuoden jälkeen, jolloin minut nähtiin, kuultiin ja ymmärrettiin ainoastaan väärän diagnoosin, kaksisuuntaisen mielialahäiriön, läpi. Kuinka ihmeellistä onkaan, kun kipu sinussa ymmärretään siten, että olet myös saanut oikeanlaista apua, ja kaiken ymmärryksen myötä opit myös itse auttamaan itseäsi. Kuinka sanoinkuvaamaton helpotus onkaan, kun saat sellaisen diagnoosin, joka vihdoinkin selittää sekä sinut että oirekirjosi selkein sanoin, vailla minkäänlaista epäilystä. Traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö ovat kuitenkin tyystin eri juttu, kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Lääkäri kysyi lausuntoon liittyen vielä minun mielipiteeni, kirjoitti muistiinpanoja ja kääntyi jälleen puoleeni. Hän hymyili leveää, aitoa iloa hehkuvaa hymyä. Hän lausui minulle seuraavat sanat: ”A on kehunut sinua kovasti. Melkein joka kerta hänet tavatessani, hän kehuu sinua ja sitä, kuinka valtavaa työtä olet tehnyt itsesi kanssa.” (A on hoitajani psykiatrian poliklinikalla.) Lääkäri jatkoi: ”A myös puhuu siitä, kuinka paljon hän on itse saanut tästä hoitosuhteestanne. Kuinka rikasta se on ollut myös hänelle.” Ja vielä hän jatkoi: ”Sinusta tulee kyllä ihan huippu kokemusasiantuntija.” Tuossa kohdin minua alkoi itkettää aivan hillittömästi. Itkuni keskeltä sopersin kiitollisuuttani. Sitä suunnatonta kiitollisuutta, kuinka olen vihdoinkin tullut ymmärretyksi. Kuinka kiitollinen A:lle olenkaan. Suuntasin kiitokseni myös lääkärille. Lääkäri ojensi minulle kipollisen nenäliinoja, ja silmiä pyyhkiessäni minua alkoi naurattaa. Nauroin sitä, miten hassulta tuntuu istua siinä lääkärin edessä itkemässä kiitollisuudesta. Nauruni ilmeisesti oli tarttuvaa, sillä lääkäriäkin alkoi naurattaa. Totesimme kuitenkin, että kiitollisuus on loppujen lopuksi varsin hyväkin aihe itkeä.

Kirjoitin aiemmin blogitekstin ”Ansaittu palaute lääkärille”. Kirjoitin siitä, että lääkärini on ansainnut kiitoksensa. Ja että aion rohkaistua häntä kiittämään. Ihan sillä tavoin ei kiitokseni hoohetkellä kuitenkaan tapahtunut, kuin olin suunnitellut, vaan kiitin odottamattomien kyynelteni kera. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että olin itsekin saanut elämäni ensimmäistä kertaa palautetta lääkäriltä. Tuollaista varsin positiivista palautetta. Ja palautetta, jonka kyllä uskonkin olevani ansainnut.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani