Jospa annettaisiin vaan olla


En voi olla palaamatta tilanteeseen, jolloin erään todella vaikean, hätäisen ja itkuisen hetkeni keskellä ystäväni totesi: ”Niin kauan kuin ryvet noissa traumoissasi, niin kauan kuin takerrut uhrin asemaan, et voi parantua. Se kaikki on vain yhden ja pienen oivalluksen päässä, ja irtipäästämisen jälkeen et tarvitse mitään terapioita.” Nuo sanat ovat kummitelleet mielessäni ja yhä ne tuntuvat pahalta. Ne tuntuvat pahalta siitäkin huolimatta, etten lainkaan tuomitse ystävääni. En liioin väitä hänen olevan väärässä, sillä hän on voinut kokea itselleen sopivaksi juuri tuollaisen ”oivalluksen” polun. Ei kaikkien asioiden käsittely vaadi vuosikausien terapioita. Eikä jokainen ihminen traumatisoidu sillä tavoin, että niihin mitään ulkopuolista apua tarvittaisiin.

Mutta miksi nuo sanat sitten tuntuivat ja tuntuvat yhä minusta kurjilta? Ehkä siksi, että niin usein apua pyytäessäni olen tullut väärinymmärretyksi. Kuinka silloin kun mieleni on ollut valtavasta kivusta särkynyt, takauma-aaltojen tsunamista kaaokseen paennut, olen saanut osakseni yhä vain lisää traumatisoitumista. Kuinka kukaan ammattilainenkaan ei kyennyt näkemään sitä tuskaa, joka saa ihmisen pirstoutumaan kerta toisensa jälkeen. Se että tulet väärinymmärretyksi juuri silloin, kun eniten sitä tarvitsisit, ja pahimmillaan saat osaksesi juuri päinvastaisen reaktion/kohtelun, mitä tuossa tilanteessa kaipaisit, haavoittaa väistämättä.

Minun on kyllä helppo ymmärtää sitä, että eivät kaikki ihmiset ymmärrä traumaperäistä stressihäiriötä, dissosiaatiohäiriöstä puhumattakaan, mutta ehkä ystäviltäni toivoisin sitä, että he myös voisivat ymmärtää tuota ymmärtämättömyyttään. Ja kunnioittaa sitä tosiasiaa, että minun polkuni vaatii ehdottomasti ulkopuolista apua. Siitäkin huolimatta, että paljon voin tehdä asioideni eteen itsekin. Eikä myöskään ole mikään leikin asia, että mieleni on särkynyt aina psykoottisuuteenkin asti kymmenen kertaa. Ei sellaisista asioista vain päästetä irti ja oivalleta, ettei tällaista särkymistä tarvitse enää ikinä tapahtua. Niin. Toivoisin, että sairautta minussa kunnioitettaisiin siten, ettei siltä vaadittaisi terveyttä, eikä liioin eheytymistä sillä tavoin kuin vaikkapa terve ihminen voi vapautua jostain surustaan tai murheestaan.

On kyseessä sitten vakava psyykkinen tai vakava fyysinen sairaus, ne pitää aina ensin hoitaa, ennen kuin ihminen voi vapautua elämään tervettä elämää. Ei fyysisestäkään sairaudesta voi vain päästää irti ja päättää että se paranee ilman hoitoa ja ulkopuolista tietotaitoa ja apua. Ja karu tosiasia on sekin, että kaikista sairauksista ei vain yksinkertaisesti voi parantua. Monien kanssa kyllä voi oppia elämään ihan suhteellisen hyvääkin elämää, kunhan sairaus saadaan oikeanlaiseen hallintaan. Ja jos puhutaan vaikkapa psyykkisistä sairauksista, ei ainutkaan niistä ole oma valinta. Jokainen valitsisi toisin, jos vain pystyisi. Jokainen päästäisi niistä irti, jos se ylipäätään olisi mahdollista. Jos elämä olisi omissa käsissä. Näin ei kuitenkaan ole.

Tänään törmäsin kauniiseen mietelmään, joka avaa mielestäni myötätuntoisen lähtökohdan siihen, miten esimerkiksi krooniseen kipuun, on se sitten fyysistä tai henkistä, voisi suhtautua. Ei irtipäästämistä, vaan pikemminkin niin, että vain antaa kivun olla. Kun antaa jollekin luvan olla, ilman irtipäästämisen pakkoa, siitä tulee väistämättä hyväksytty osa itseäsi, ja näin ollen hyväksymisen myötä kivun määräkin voi helpottua. Hyväksymisen myötä myös antautuminen oikeanlaiselle hoidolle helpottuu ja uskon avunkin kulkeutuvan tuolloin oikeaan osoitteeseen ihmisessä helpommin.

"It's not a matter of letting go - you would if you could. Instead of Let it go we should probably say Let it be"

~Jon Kabat-Zinn~

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani