Kiitollisuudesta murtuminen


Tapasin eilen hoitajani psykiatrian poliklinikalla. Olen tämän vuoden aikana lukenut hänelle kirjoituksiani sivukaupalla, jonka avulla hän on koko ajan päässyt yhä paremmin ja yhä syvemmälle mieleni sisään, kuten myös siihen tarinaan, jonka yksin minä voin itsestäni ja elämästäni kertoa. Luin hänelle jälleen reilut viisi sivua. Viisi sivua, joihin olen kiteyttänyt tarinani sellaisessa muodossa, että voisin hyödyntää sitä tulevissa kokemusasiantuntijan tehtävissäni.

Kun hiljattain tämän tarinani kirjoitin, kirjoitin sen suhteellisen nopeasti, juurikaan tuntematta yhtään mitään. Vaikka kirjoitin vaikeistakin asioista, ne eivät herättäneet minussa lainkaan kipua. En vuodattanut kirjoittaessani ainuttakaan kyyneltä. Ja vaikka olen tarinaani harjoitusta varten lukenut ääneenkin, ei se siltikään ole tuntunut pahalta. Nyt kuitenkin, lukiessani näitä sivuja hoitajalleni, vastaan tuli kohta, jossa minä murruin. Hetkeen en kyennyt jatkamaan lukemistani, sillä tuo kohta todellakin kirvoitti pintaan niin valtavan suuria tunteita.

Ja mitä tuo kohta pitääkään sisällään:

”Saan olla mitä kiitollisin siitä, että samaan aikaan, kun kipurajani täyttyi, kohtasin ihmisen, joka todella näki, kuuli ja ymmärsi minun kipuni. Tuo ihminen oli uusi hoitajani psykiatrian poliklinikalla, jonka vastaanotolle saapuessani kuljin yhä osittain pimeydessäni, mutta jonka ymmärryksen myötä minuun syntyi mitä vahvin usko siihen, että nyt olen matkalla kohti vapautta. Vihdoinkin. Sellaista vapautta, mikä olisi voinut syntyä jo viisitoista vuotta ennen tuota tapaamistamme, jos olisin tullut tuskani kanssa oikealla tavalla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi ensimmäisellä hoitojaksollani psykiatrisessa sairaalassa. Tai edes toisella. Tai kolmannella. Mitä aiemmin olisin saanut apua traumatisoituneelle ja dissosioituneelle mielelleni, aina enemmältä kivulta olisin voinut säästyä.”

Niin. Minä murruin kaiken kiitollisuuteni alla. Kyynelteni keskeltä sopersin hoitajalleni häneen katsoen: ”Olen niin kiitollinen.” Hän katsoi minua kostunein silmin ja sanoi: ”Minä puolestani olen kiitollinen siitä, että olen saanut tänä vuonna tätä matkaasi seurata.”

Kuinka valtavaa kiitollisuutta minä eilen todellakin pääsin tuntemaan. Kiitollisuutta siitä, että kaiken nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksitulemisen myötä olen eheytymisessäni jo näin pitkälle päässyt. Olemme kyllä hoitajani kanssa kiittäneet toinen toisiamme vastaavalla tavalla jo aiemminkin, mutta tällä kertaa kiitollisuus tuntui kasvaneen yhä suuremmaksi. Ehkä alan vasta nyt tiedostaa paremmin, mistä kaikesta olenkaan selviytynyt tähän pisteeseen asti. Ehkä vasta nyt, jokin viimeinenkin aavistuksenomainen häivähdys katkeruudesta on väistynyt minusta. Ehkä vasta nyt, eheydyttäni siihen pisteeseen, että uskallan nähdä itseni selviytyjänä, vaikkakin eheytymisessäni vielä keskeneräisenä, mahdollistaa tuon suuren ja puhtaan kiitollisuuden tuntemisen.

En ole voinut tuntea itseäni selviytyjäksi aiemmin, sillä pelko on aina varjostanut askeliani. Pelko mieleni pirstoutumisesta taas jälleen kerran ilman, että kukaan ymmärtäisi kipuni määrää. Pelko siitä, että traumakakkuni tulee vain kasvamaan entistäkin korkeammaksi. Nyt kun tarinani kaikkine kipuineen on tullut kuulluksi ja ymmärretyksi, olen saanut vahvasti kokea pelkonikin murenemista pala palalta. Ja näiden murenevien palojen alta on paljastunut uudenlainen minäni. Rohkea ja itsevarmakin, sillä pelon himmeneminen haihduttaa myös häpeää.

Vaikka olenkin vielä keskeneräinen, tunnen itseni tänään selviytyjäksi. Rohkeaksi selviytyjäksi. Vaikka olenkin kokenut elämässäni kymmenen traumaperäistä ja dissosiatiivista psykoottista tilaa, en kanna matkassani häpeää kokemuksistani. Vaikka kestikin viisitoista pitkää vuotta, ennen kuin tulin oikealla tavalla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi, en ole tänään katkera. Miksi olisin? Miksi estäisin millään tavoin itseäni eheytymästä yhä edelleen? En näe siihen ainuttakaan syytä.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani