Kuolemasta kiitollisuuteen


Kirjoitin hiljattain siitä, kuinka uusi osa minussa ilmaisi itsensä kaikella voimallaan siten, että murruin sen alla aivan tyystin. Osa, joka on niin vahva, että se painaa ikään kuin viitan lailla muidenkin osieni harteilla. Kuolema. Kuollut osa, jonka niin vahvasti olen tahtonut itseltäni peittää. Osa minusta kuoli jo kauan sitten. Se ei jaksanut enää elää kaiken kipunsa keskellä. Kuollut sisäinen lapsi. Se ihminen, joka entiseltä nimeltäni olin, joksi minut kastettiin, joka tahtoi väistyä ja antaa minun valita itselleni aivan uuden nimen. Luullen siten lahjoittavansa minulle uuden elämän, mitä se kuitenkaan ei tehnyt. Kipu jatkui yhä suurempana. Oman itsensä kuolema on raskas taakka kantaa.

On hurjaa kantaa matkassaan jotain sellaista kuollutta, jonka kuitenkin joutuu aina elävänä kohtaamaan, kun kohtaa mitä tahansa surujaan ja kipujaan silmästä silmään, vaikket tuota elävyyttä itse siinä hetkessä tiedostaisikaan. Ehkä juuri sen vuoksi en kykenekään kohtaamaan kipuani kuin muru murulta. En voi antaa kuolemalle täyttä valtaa. Aivan liian helposti se hajottaisi muutkin osani yhä pienempiin ja pienempiin osiin, jotka sitten pirstaloituisivat ikään kuin taivaan tuuliin siten, että kadottaisin todellisuuden ja psyykeni murtuisi. On hurjaa kantaa matkassaan jotain sellaista kuollutta, joka joskus on ollut niin täynnä elämää, jolla on ihan oikeat, valokuviksikin ikuistetut kasvot, joita en lähes koskaan kykene ilman repiviä kyyneliä katsomaankaan. Kantaa matkassaan jotain sellaista kuolemaa, joka seuraa eheää osaani varjon lailla.

Kuolleen osani kohtaaminen oli rajua. Tunnekuohu oli valtava. Se oli kuitenkin mitä merkityksellisin. Ymmärsin jälkeenpäin, että nyt minun on todellakin tehtävä jotain sen eteen, ettei tämä osa minussa enää milloinkaan nousisi hautansa takaa siinä tuskaisessa muodossaan, jonka kivun voimakkuus voi pirstoa mieleni. Kuollutta osaani voisi kutsua myös psykoosiosakseni. Aivan kuin hautakiven alla olisi tukahdutettuna elävä ihminen, joka jonkin äärimmäisen triggereiden tsunamin lyödessä ylitseni, pääsisi tuossa hetkessä vapauteen. Kuinka kaikki sen kantama tuska olisi niin suurta kohdattavaksi päivänvalossa, ettei sillä olisi muuta vaihtoehtoa, kuin paeta todellisuutta sellaiseen maailmaan, jossa kipu hälvenee. Vahva dissosioituminen, psyyken totaalinen pirstaloituminen, olisi ikään kuin tuon osan selviytymiskeino kaiken kipunsa keskellä.

Kun tämä kuollut osa hiljattain ilmaisi itsensä minulle, se ei pirstonutkaan mieltäni psykoottisuuteen. Ei, sillä eheä osani on jo vahvistunut. Toisaalta se on jo tämän vuoden aikana jollain tavoin kuolleen osansa tiedostanutkin, mutta tuo tiedostaminen on ollut sanatonta. On lähes mahdotonta pyytää itselleen apua, jos ei osaa sanoittaa ongelmaansa. Ja vaikka kykeninkin tuon kuolleen osani kohtaamisen jälkeen sanoittamaan sen kantaman tarinan itselleni, tunsin sen jotenkin oudoksi. Sellaiseksi osaksi, mitä minun kuuluisi hävetä, mistä ei kannattaisi kertoa kenellekään. Uskoin sen olevan osa, mitä kukaan toinen ihminen tuskin itsessään kantaa. Että jokin minussa on nyt pahasti vialla. Näin siis häpeäosani alkoi puhua omaa tarinaansa.

Seuraavana päivänä tapasin ensimmäisellä tutustumiskäynnilläni psykoterapeutin, jonka luona minun on tarkoitus aloittaa traumapsykoterapiani. Uskaltauduin kertomaan hänelle tästä kuolleen osani kohtaamisesta silläkin uhalla, että minua katsottaisiin kieroon. Mutta minua katsottiinkin rauhallisin ja ymmärtävin silmin. ”Olen tavannut useitakin potilaita, joilla on näitä kuolleita osia. Ne voivat olla vaikkapa ikään kuin kylmiä ja jähmeitä, mutta jokainen kokee ne aivan omalla tavallaan.” Näin hän sanoi minulle. Olin mitä helpottunein. En ollutkaan mitenkään oudolla tavalla dissosioitunut ihminen. Outojahan nämä kaikki osat ja termit ovat tavalliselle tallaajalle, sillä ne voivat olla toisinaan outoja ja vieraita itse dissosioituneellekin, mutta tunti tuon terapeutin seurassa helpotti kuitenkin oloani suunnattomasti. Kuinka joku ihminen osasikaan puhua niin samaa kieltä kanssani. Ymmärtää osiani ja niiden syntyperiä. Ja kuinka ihanasti hän lopulta toivottikaan minut ja kaikki osani lämpimästi tervetulleiksi terapiaan.

Häpeäosani himmeni tuon tapaamisen myötä. Ja mitä tapahtuukaan, kun häpeäosa himmenee? Se automaattisesti eheyttää myös toisia dissosioituneita osia, sillä häpeäosan voima on valtavan suuri. Esimerkiksi lapsuuden kaltoinkohtelusta kroonisesti traumatisoitunut ja rakenteellisesti dissosioitunut ihminen kantaa ehkä vahvimpana osanaan juuri häpeää, vaikkei sitä itselleenkään suostuisi myöntämään. Ja onhan näiden osien kantaminen matkassaan toisaalta hävettävää jo sellaisenaan. Niinhän se usein on, että häpeämme itsessämme sellaisia asioita, joita toiset ihmiset eivät meissä voi ymmärtää. Ja jos emme tule ymmärretyiksi, joudumme kokemaan olevamme jollain tavoin viallisia. Se vahvistaa häpeän tunnetta.

Olen kiitollinen siitä, että vaikka kannankin itsessäni niin kuolemaa kuin häpeää, sekä muitakin osia, kannan niitä toisaalta ryhdikkäänäkin. Häpeäosani on sisäinen osani, joka kantaa matkassaan pelkoa ja muitakin tunteita, mutta arkipäivän todellisuudessa en enää häpeä itseäni. Ymmärrys itseäni kohtaan on tyystin poistanut sen, että välittäisin siitä mitä muut minusta ajattelevat. Ymmärrys siitä, millaista apua itselleni tarvitsen ja miten itsekin voin itseäni auttaa, on kasvattanut kiitollisuuttani. Kiitollisuutta siitä tietoisuudesta, että voin eheytyä. Että hiljalleen, nöyrästi, askel askeleelta, monesta voi tulla vielä yksi eheä kokonaisuus. Ja mitä enemmän kiitollisuuteni kirkastuu, sitä enemmän se taas himmentää häpeääni. Kiitollisuudella on suunnaton voima.   

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani