Minä pähkinänkuoressa


Näennäisen normaali persoonallisuuden osani, ANP (apparently normal personality), on aina ollut vahva. Vuosikausien ajan elämästäni, se oli mestari ylläpitämään niin vankkoja kulisseja, että emotionaalinen persoonallisuuden osani, EP (emotional personality), piileskeli kuoreni sisällä siten, ettei se ihminen, joka kulki elämässään eteenpäin irrallaan traumoistaan, niitä olisi suostunut edes myöntämään. Jo varsin nuorena aloin kärsiä erilaisista somaattisista vaivoista, joille ei löytynyt mitään syytä. Enkä ikimaailmassa olisi tuolloin edes hyväksynytkään sitä, että kipuni voisi olla psykosomaattista. Vaikka olinkin jo lapsena äärimmäisen herkkä, opin kuitenkin pian piilottamaan tunteeni. Opin tukahduttamaan varhaislapsuuteni traumat niin hyvin, että blokkasin ne tietoisuudestani jopa kokonaan. Persoonallisuuteni näennäisen normaali osani keskittyi niin voimakkaasti traumamuistojen välttämiseen, turruttamiseen ja osittaiseen amnesiaan, ettei ulkopuolinen ihminen olisi mitenkään voinut tietää kaikesta siitä tuskasta, mitä sisimmässäni kuitenkin kannoin.

Jokapäivästä elämääni elävä pääosa eli siis irrallaan traumoistani ja välittyi ANP:ni kautta. Tämän osan ollessa aktivoituneena, ihminen voi näyttää melko tasapainoseltakin ja pyrkii elämään normaalia elämää. Normaalius oli kuitenkin elämässäni vain näennäistä traumoihin liittyvien asioiden välttämisen myötä.

Sairastuin nuorena aikuisena vakavaan syömishäiriöön, bulimiaan, joka oli elämänkumppanini lähes viidentoista vuoden ajan. Jollain tasolla tiedostin, että yritin oksentaa sisältäni jotain sellaista tuskaa, jota en kyennyt sanoittamaan. Vääristynyttä kehonkuvaa minulla ei ollut missään vaiheessa, ja ehkä koin bulimian ikään kuin ymmärtäjäkseni, olkoonkin, että ystävän sijasta se oli mitä pahin viholliseni. Salasin bulimiani tyystin muilta ihmisiltä. Salasin jatkossakin kaiken, mitä EP:ni hiljalleen alkoi minussa paljastaa. Ja hiljalleen näennäisen normaali personallisuuden osani alkoi murentua kaiken emotionaalisen persoonallisuuden osani kantaman kivun alla.

Reilut viisitoista vuotta sitten, tultuani huumatuksi amfetamiinilla, traumatsunamin aalto löi ylitseni ja mieleni pirstoutui psykoosiin. Olen aiemmin ajatellut, että kyseessä oli puhdas amfetamiinipsykoosi, mutta nyt myöhemmin, kun olen oppinut itsestäni enemmän, ymmärrän sen, kuinka huumaavan aineen vaikutus kehossa voi pirstoa vahvankin kulissin, jota näennäisen normaali persoonallisuuden osa kantaa. Mitä minulle tuolloin sitten tapahtui? Emotionaalinen ja aivan liikaa traumatisoitunut osani otti minusta täyden vallan ja tietoisuuteni todellisuudesta katosi. Tuolloin pirstaloiduin myös lisää ja minussa syntyi uusia osia lisätraumatisoitumisen myötä, johtuen siitä, miten minut lopulta psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla kohdattiin. Miltä tuntuukaan, kun psykiatrisen hoidon ääritoimenpiteet traumatisoivat sirpaleista minääsi entisestään, kipukuormaasi kasvattaen, eikä kukaan oikeasti näe, kuule ja ymmärrä sinua ja kipusi määrää.

Mitä enemmän EP saa ikään kuin painetta harteilleen, sitä herkemmin se reagoi erilaisiin traumoista muistuttaviin triggereihin. Ja mitä herkemmin se reagoi, sitä herkemmin se myös voi syrjäyttää ANP:n ja pirstoa mielen psykoosiinkin asti. Minunkin kohdallani on aina ihmetelty sitä, miksi sairastumiseni ovat olleet niin yllättäviä. Kuinka ne eivät ole juurikaan antaneet varomerkkejä, vasta ennen kuin on jo liian myöhäistä. Ja että miksi sairastumiseni ovat aina niin rajuja. Se on johtunut traumakuormani kasvamisesta ja sen myötä uusien osieni syntymisestä. Tätä ihmettelyä tuskin olisi lainkaan syntynyt, jos minut olisi alunperinkin diagnosoitu oikein, kaksisuuntaisen mielialahäiriön sijasta.

Nykypäivänä sekä ANP:ni että EP:ni tuntuvat vahvoilta. EP siinä mielessä vahvalta, että se reagoi triggereihin hyvinkin voimakkaasti. ANP puolestaan siinä määrin vahvalta, että se kykenee suojelemaan minua mieleni pirstoutumiselta enää yhtään enempää. Yhä minä tunnun peittävän ja kieltävän joitain osia itsessäni, mutta tahtoni parantua on niin voimakas, että tahdon tutustua kaikkiin osiini ja ikään kuin tehdä sovintoni niiden kesken. Toivon myös, että tämän sovinnon myötä somatoforminen dissosiaationikin helpottaa. Että vapautuisin niistä kroonisista kivuista, joita kehossani kannan. Kehoni on täynnä traumojeni muistojälkiä, mutta ehkä nuo jäljetkin tulevat vielä haihtumaan tai ainakin himmenemään eheytymismatkani varrella.

Siitä olen kiitollinen, etten enää tukahduta persoonallisuuteni emotionaalista osaa, vaikka sitä vielä joskus pelkäänkin. Pelkoonkin on kuitenkin hyvä syy, sillä niin äärimmäisen tuskallinen kokemus se on, kun tuo osa ottaa sinusta täyden vallan ja pirstoo mielesi ja todellisuutesi. Toisaalta kuitenkin rakastan EP:ni tarinoita, sillä kaikesta niiden kivusta huolimatta tiedän niiden minua eheyttävän nyt, kun aikuinen osa minussa tervehtyy ikään kuin prosentti prosentilta. Ja vielä jonain päivänä kykenen kohtaamaan EP:ni tuskan vaikkapa edes 51 %:sti terveenä aikuisena siten, että terveys minussa osaa kohdata kipunsa turvallisen välimatkan päästä.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani