Surun muodonmuutos


Minun ei tarvitse palata elämässäni taaksepäin kuin vuosi, niin moni asia näytti aivan erilaiselta. Kuinka paljon minussa vielä tuolloin asuikaan surua. Surua kaikesta siitä mitä olen joutunut kokemaan, mistä olen joutunut luopumaan, surua menetetyistä mahdollisuuksista, surua ylipäätään. Yleensä suruni oli sanatonta. Se saattoi olla vain tunne, joka valtasi mieleni. Toisinaan lievemmässä muodossa, kun taas toisinaan se pyyhkäisi hetkeksi koko elämäntarkoituksen maton pois jalkojeni alta. Kuinka tuntuikaan niin sietämättömältä, jos käännyin katsomaan elämääni liioin taaksepäin kuin eteenpäinkään. En kyennyt näkemään tulevaisuudessani juurikaan valoa.

En voi kieltää suruni olemassaoloa nykyhetkessäkään. Kyllä se minussa vielä asuu, mutta oleellisella tavalla toisenlaisessa muodossa. Nyt suruni ei ole enää mykkää ja sanatonta, sillä se on saanut kohdata ymmärtäjiään ja auttajiaan tämän kuluneen vuoden aikana. Ja vaikka suru valtaisikin joissakin hetkissä minut siten, että jalkani lähes pettäisivät altani, se ei siltikään vie minulta uskoa elämään, mitä tärkeimpään lahjaan, jonka olen tänä vuonna kokenut saaneeni. Saatan tuntea mitä suurintakin surua, mutta tulevaisuuteni, joka ennen näyttäytyi niin lohduttomana, on nyt täynnä mahdollisuuksia. Ei välttämättä sellaisia mahdollisuuksia, joita olisin itselleni joskus toivonut ja suunnitellut, niitä, joita olen menettänyt, vaan aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Sekä sellaisia mahdollisuuksia, joita osaan jo nimetä, mutta myös sellaisia, joita voin vasta visioida ja joista voin haaveilla. Niin. Nykypäivänä minun on mahdollista jopa unelmoida, mikä vielä vuosikin takaperin olisi ollut mahdotonta.

Nyt kun olen saanut oivaltaa itseäni uuden diagnoosini ja kaiken oppimani myötä, minun on myös helpompi kohdata tämä muotoaan muuttanut suruni. Ymmärrän, että tämä nykyinen suruni on sallittua. Annan sille luvan asua itsessäni. Tiedän, että kokemani suru on asiaankuuluvaa. Ei suurimpiakaan surun hetkiäni enää diagnosoida väärällä tavalla kaksisuuntaisen mielialahäiriön mielialavaihteluksi, vaan hoitavalla tahollakin tämä nähdään osaksi eheytymisprosessiani. Sitä prosessia, minkä traumatisoitunut ja dissosioitunut ihminen väistämättä joutuu kokemaan, kun dissosioituneet persoonallisuuden osat alkavat integroitua, eli yhdentyä.

Vaikka minulla onkin vielä matkaa sellaiseen osieni yhdentymiseen, että voisin kutsua itseäni kokonaisvaltaisesti eheäksi, tätä integroitumista tapahtuu minussa silti. Ja on jo tapahtunutkin huomattavissa määrin, verrattuna siihen ihmiseen, joka vielä vuosikin sitten olin. Se mikä on tärkeintä, on se, että nyt se suru, mitä joudun kokemaan osieni yhdentyessä, tuntuu minussa kuitenkin erilaiselta kuin ennen.

Suru saattaa aktivoitua minussa voimallisena esimerkiksi sellaisena hetkenä, kun koen jotain uudenlaisen onnistumisen iloa. Koen vaikkapa iloa jostain saavutuksestani. Tällöin osa minussa herää joskus jopa kyyneliin saakka, täynnä kirpaisevia kysymyksiä: ”Miksi vasta nyt? Miksi vasta kaikkien näiden vuosieni jälkeen saan kokea tällaista iloa? Miksi en tullut ymmärretyksi jo aikaa sitten? Miksi olen joutunut kokemaan kaiken sen mitä olen kokenut?” Nuo kysymykset voivat todellakin tuntua repivän sisintäni kappaleiksi, mutta sitä ne eivät kuitenkaan tee, sillä eheä osa minussa kykenee jo ymmärtämään tämän kuuluvan paranemiseeni, ja sen vuoksi suru on helpompi hyväksyä. Ja että ilman suruni kohtaamista, en voisi parantua. Dissosioituneita osiani jäisi tuolloin yhä ikään kuin kellumaan ilmaan erillisinä, ilman yhdentymistä eheään osaani.

Sanotaan, että mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin muutos. Vielä vuosi sitten olisin nähnyt tuon muutoksen sellaisena, että elämä muuttaa koko ajan muotoaan kohti kuolemaa. Tänään näen kaiken minussa kulkevan kohti elämää. Jopa sellaisenkin dissosioituneen osani, joka vielä on kuollut.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani