Joskus pitää osata sanoa ei


Minussa on muhinut ajatus, joka saavutti eilen päätöasteensa. Suunnitelmani ensi vuoden suhteen menivät tyystin uusiksi, sillä ei minusta nyt tulekaan kokemusasiantuntijaa, vaikka se vielä pitkin syksyä tuntuikin hyvältä ja oikealta suunnalta elämälleni. Matkan varrella kuitenkin tapahtui jotain sellaista, mikä avasi silmäni sille, että minun suuntani on jokin muu. Mikä muu se on, sitä en vielä tiedä, mutta uskon sen avautuvan eteeni ennen pitkää. Se avautuu ennemmin tai myöhemmin. Ehkä hetken olen tässä hieman tyhjän päällä, mutta toisaalta tunnen suunnatonta helpotusta ja keveyttä päätöksentekoni jäljiltä.

En minä yksinkertaisesti voisi toimia kokemusasiantuntijan tehtävissä. Ymmärsin traumatisoituneeni viidentoista vuoden sairaalaoravanpyöräni pyörteissä niin pahoin, etten kykenisi toimimaan esimerkiksi vertaistukena kenellekään. Tiedostan sen tosiasian, että vertaistukitoiminnasta voisi aiheutua minulle sellaisia triggereitä, jotka repisivät avoimiksi sellaisiakin haavoja, jotka ovat jo parantuneet. Vaikka olenkin aina haaveillut siitä, että voisin olla jollain tavalla tukena ihmiselle, joka on minun laillani jäänyt matkansa varrella tyystin ilman vertaistukea, en minä siltikään ole oikea ihminen siihen. Niin paljon kipua ja tuskaa olen saanut osakseni sen myötä, mitä väärä diagnoosi ja sen mukainen väärä hoito onkaan minulle aiheuttanut. Kuinka paljon olenkaan sen takia elämässäni menettänyt. En minä voisi toistuvasti noita haavoja auki repiä.

Olen myös haaveillut siitä, että voisin olla jollain tavalla mukana sairaalatoiminnassa. Että voisin oman tarinani myötä vaikuttaa hoitavan tahon käytäntöihin. Että voisin ehkä olla mukana avaamassa heidän silmiään sille, kuinka äärimmäisen tärkeää onkaan, että potilaan oma tarina tulee nähdyksi ja kuulluksi. Ettei ihmistä tule kuunnella ainoastaan sen diagnoosin verhon lävitse, joka hänelle joskus kerran on asetettu. Että kuinka tärkeää kyseenalaistaminen onkaan. Ymmärsin kuitenkin omalta kohdaltani sen, ettei minusta olisi tuohonkaan. Ei siinäkään tapauksessa, vaikka omaankin tuollaiseen toimintaan valmiuksia yllin kyllin. En nimittäin välttämättä kykenisi astumaan edes sairaalan ovesta sisään ilman itkua.

Mietin ja pohdin oikein toden teolla, millaisissa tehtävissä voisin toimia kokemusasiantuntijan roolissa, ja tehtävä tehtävältä kaikki katosivat ulottumattomiini. Ei. En minä pysty. En voi tehdä sitä itselleni. Olen oikeastaan omistanut koko elämäni toisille ihmisille. Kantanut heidänkin murheitaan omilla harteillani, omien murheideni lisäksi. Olen lapsesta saakka kokenut olleeni vääristyneellä tavalla vastuussa kaikkien läheisteni onnesta ja hyvinvoinnista. Se on ollut itseni ja omien tarpeideni vakavaa laiminlyömistä. Olen ollut myös ihminen, joka ei ole osannut sanoa ei. En todellakaan ole osannut sanoa sitä juuri missään tilanteessa. Sen olen oppinut vasta hiljattain. Joissakin asioissa opettelen sitä yhä edelleen. Joka tapauksessa, eilen tein sen päätöksen, että tämän asian suhteen minun on sanottava ei, ja laitettava itseni ja oma hyvinvointini etusijalle.

Toivon, ettei minun tarinani kuitenkaan mene hukkaan. Se tarina, jonka yksin minä voin kertoa. Toivon, että se tulee vielä näkyväksi ja kuuluvaksi jollain tavoin, kaikessa karuudessaankin. Toivon, että eteeni avautuu vielä jokin sellainen kanava, jonka myötä voin auttaa sillä tavoin, ettei siitä koidu haittaa itselleni. Hoitajani ja lääkärini psykiatrian poliklinikalla ovat olleet sitä mieltä, että minusta tulee aivan huippu kokemusasiantuntijana. Uskon kyllä, että he ymmärtävät myös tämän päätökseni ja syyni siihen. Uskon, että lopulta hekin puoltavat päätöstäni ja näkevät sen hyvänä ratkaisuna minulle. Hoitajani on useaan otteeseen syksyn ja alkutalven aikana sanonut minulle näin: ”Jotain sinä vielä tulet tekemään. Minä vaistoan ja tiedän sen. Sinä tulet tekemään vielä jotain merkittävää tällä saralla. Kirjoitatko sitten kirjan, puhutko tarinaasi jossain, mitä se tulee olemaan, sitä en tiedä, mutta jotain se tulee olemaan.” Itsekin olen uskonut tuohon. Ja tuosta uskostani pidän kiinni, vaikka suuntani nyt päätinkin muuttaa.

Mitä tuleva vuosi tuokaan tullessaan, sen näyttää vain aika. Joka tapauksessa sekään ei nyt mene aiempien suunnitelmieni mukaan, kuten ei mennyt tämä kulunut vuosikaan. Tästä vuodesta muotoutui paljon huikeampi, kuin ikinä olisin voinut kuvitellakaan. En millään olisi tällaista vuotta osannut suunnitella itselleni. Avautukoon siis tuleva vuotenikin jälleen eteeni juuri sellaisena kuin se on avautuakseen. Kaikkine uusine mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineenkin.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani