Oikeanlainen kohtaaminen suljetulla osastolla


Kirjoitin entisessä blogissani paljonkin negatiivisista kokemuksistani psykiatrisissa sairaaloissa. Tahdon kuitenkin niiden sijasta jakaa nyt tämän vanhan tekstini, jossa kerron että olen saanut kohdata siellä hyvääkin. Olen ”urani” varrella saanut kohdata myös mm. sellaisia hoitajia, jotka ovat jääneet mieleeni ikiajoiksi positiivisessa mielessä. Kaikkein tuoreimpana ja ehkä tärkeimpänäkin muistan erään hoitajan viimeisimmältä sairaalahoitojaksoltani. Se tapahtui reilu vuosi sitten.

Syy siihen, miksi mieleni viime vuonna pirstoutui, sisältää sen verran yksityisiä asioita, että niistä en tahdo kertoa blogissani. Mieleni kuitenkin pirstoutui. Traumatriggereistä syntynyttä kaaosta edelsi possessiotranssimaista kirjoittamista ja dissosiatiiviseen transsiini kuuluvaa laulamista, kunnes paketti oli valmis ja sairaalahoitojakso jälleen edessä. Sitä ei voinut estää, sillä vielä ei ole olemassa sellaista paikkaa, jossa ihminen voisi eheytyä turvallisesti ilman suljetun osaston karuutta ja joskus niin julmiakin hoitotoimenpiteitä. Uskon, että joskus tulevaisuudessa osataan oivaltaa jokin pehmeämpi ja inhimillisempikin tapa hoitaa psykiatrisia potilaita. Niin ainakin toivon koko sydämestäni.

Sairaalahoitojakso oli jälleen alusta asti todella raskas. En tälläkään kertaa selvinnyt ilman eristämistä. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa, kun jouduin jälleen riisumaan itseni nöyryyttävästi vieraiden miesten edessä alushoususilleni, huusin vihaisena, että tämä sai olla vihonviimeinen kertani, kun heidän edessään tällä tavoin riisuudun. Nykyhetkessä jaksan uskoa, että olin noine sanoineni oikeassa. Että seuraavaa kertaa ei enää tule. Että niin hyvin minä tulen eheytymään. Että mieleni ei tule enää pirstoutumaan.

Koin sairaalassa useita traumatakaumia. Kun hälykellot rupesivat soimaan, sain paniikkikohtauksen. Ne soivat toisella osastolla tarvittavaa apua varten ja miehiä osastoltamme lähti kiireellä juoksemaan avuksi. Se laukaisi minussa mitä kamalimpia muistoja. Muun muassa niitä muistoja, jolloin itse olen dissosiatiivisessa transsissani, johon traumatuskiani olen paennut, laulanut kirkuvaa avunpyyntöäni kielellä, jota kukaan ei ymmärrä, ja jolloin tuo joukko miehiä on tullut repimään ja raahaamaan minut tiukoin ottein eristyskoppiin. Siellä olen jatkanut tuota hätähuutoani laulun ja tanssin muodossa. Paennut syvälle siihen maailmaan, jossa kipua ei tunnetta. Kuinka lopulta transsin väistyttyä kipu on palannut kahta kauheampana ja tajuan olevani tyystin yksin lukitun kopin hämäryydessä. Pakokauhuni, joka oli kummunnut kaikista sairaalatraumoistani ja joka purkautui minussa transsilaulun muodossa, nähtiin jonain sellaisena, että se piti mykistää. Että se piti lukita yksinäisyyteen. Ja kuinka sainkaan kuulla jälkeenpäin, että kivaahan sinulla siellä eristyksessä oli, kun sinähän vain tanssit ja lauloit siellä.

Koin valtavia kauhutakaumia silloin, kun kuulin toisten potilaiden kirkuvan. Kun kuulin heitä vietävän eristykseen. Kun kuulin eristyskopista huutoa ja sitä, kuinka tuska kopin sisällä purkautuu kovina potkuina ja lyönteinä teräsoveen. Taannuin tuolloin niin syvälle takaumiini, että sieltä oli vaikea palata takaisin nykyhetkeen. Ja jos minusta purkautui tuolloin ulos valtava itku, sitä tahdottiin rauhoittaa mykäksi Diapamilla. Että se auttaa. Että se rauhoittaa. En kuitenkaan tahtonut mykistää takaumiani rauhoittavalla lääkkeellä, vaan tahdoin kohdata ne kaikessa kamaluudessaan. Siitäkin huolimatta, että kivun määrä oli valtava. Takauma tuntuu moninkertaiselta silloin, kun olet siinä paikassa, jossa takaumat ovat syntyneet.

Sitten, yhden kerran, tapahtui jotain todella kaunista. Takaumani hetkellä eräs naishoitaja tuli luokseni ja kysyi minulta, mikä auttaisi minua. Että auttaisiko se, jos menisimme yhdessä huoneeseeni. Kyllä, sopersin itkuni lomasta. Parasta mitä siinä hetkessä tiesin, oli se, että rinnallani olisi toinen ihminen, ettei minun tarvitsisi aina itkeä itkujani yksin, eikä kyynelteni tarinaa mykistettäisi, vaan saisin sen kertoa siinä tapauksessa, jos mieleni sen kykenisi sanoittamaan. Menimme siis huoneeseeni ja hoitaja peitteli minut tiukasti viltin alle. Kerroin hänelle pahasta olostani ja pyysin häntä kuuntelemaan kanssani sellaisen biisin, jonka lyriikoista koin saavani voimaa. Joka antoi voimaa siitäkin huolimatta, että se myös korosti takaumieni kipua. Siinä me sitten kuuntelimme yhdessä puhelimestani Kari Tapion Taistelija-biisiä. Itkin itkemistäni ja suuni avautui mykkään huutoon. Koko biisin ajan ja vielä hetken sen jälkeenkin, tuo hoitaja vain istui vierelläni ja antoi kätensä levätä olkapäälläni. Läsnäolo, kosketus. Kaksi mitä rauhoittavinta elementtiä. Lisänä vielä se oma elementtini, joka minua aina sairaaloissakin on rauhoittanut: Musiikki. Taistelija-biisi loppuu sanoihin: ”Päivä mailleen painuu, takanansa taival ankarin. Reissu raskas niin on ollut sankarin.” Ennen huoneestani lähtöään hoitajani sanoi minulle: ”Tiedätkö mitä. Sinäkin olet sankari. Oman elämäsi sankari.” Se sai minut jälleen itkemään. Mutta siinä hetkessä itkin kiitollisuudesta. Siitä kiitollisuudesta, että koin tulleeni nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

Tuon hoitajan kasvot minä muistan elävästi. Muistan hänen äänensä. Muistan koko hänen olemuksensa. Kyllä. Minä muistan sairaaloista paljon huonoa. Mutta muistan kyllä kaikki nekin ihmiset, jotka ovat kohdelleet minua oikein. Kohdanneet minut juuri niin kuin särkynyt pitääkin kohdata. Kunpa hänen kaltaisiaan ihmisiä olisikin sairaaloissa enemmän. Tai ehkä heitä onkin, mutta resurssit eivät vain riitä hoitamaan potilaita siten, kuin tarpeen ja oikein olisi.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani