Pommiviesti Kelasta


Sain eilen viestiä Kelasta. Olipahan oikein pommien pommi. Kun luin viestin, oli minun vielä pakko soittaa perään ja ihmetellä, mistä todella on kyse. Kyllähän minä toisaalta ymmärsin selvää suomen kieltä, mutta viestin sisältö ei saavuttanut tajuntaani vasta kuin puhelimessa. Mahtoi Kelan virkailija olla hämillään, kun minä siinä ryhdyin samanaikaisesti sekä itkemään että käkättämään mitä yllättyneimpänä.

Ihan vasta hiljattain haimme lääkärini kanssa jatkoa kuntoutustuelleni. Olen siis ollut jo vuosia väliaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, aina yhden vuoden jakson kerrallaan. En ainoastaan psyykkisten syiden vuoksi, vaan myös kroonisten kipujeni takia. Kuntoutustukeni oli nyt piakkoin päättymässä, joten kävin lääkärin vastaanotolla saadakseni Kelaa varten uuden B-lausunnon. Ja kuinka rakas tuo lausunto minulle olikaan: Vihdoinkin lääkärinlausunnossa luki oikea psykiatrinen diagnoosi. Kaikkien näiden viidentoista vuoden jälkeen. Hieman toki olin varpaillani siitä, että näinköhän Kela tulee nyt hyväksymään kuntoutustukihakemustani, kun diagnoosini on muuttunut. Nytkin siis kieltämättä tunsin eilen jonkinasteista hirvitystä, kun kirjauduin Kelan omille sivuille tuota pommiviestiä lukemaan.

Kelan viesti oli kuitenkin selkeä: Minulle on myönnetty pysyvä työkyvyttömyyseläke jo vuosi sitten. Olen siis nyt, 44-vuotiaana, ollut jo vuoden ajan eläkeläinen! Voisin vaikka vannoa, että vuosi sitten saamani päätökset sekä Kelasta että Eterasta, ovat olleet prikuulleen samanlaisia kuin aina ennenkin. En niitä jaksanut kaivaa eilen esiin, mutta sitäkin kyllä ihmettelen, ettei psykiatrian poliklinikallakaan ollut tästä mitään tietoa. Oli miten oli, niin eläkeläinen minä olen. Siitä ei nyt pääse yli eikä ympäri.

Alkuhämmennykseni jälkeen oloni oli mitä helpottunein. Kyllähän minä tiedän, ettei minusta ole enää tekemään mitään normityötä, joten hieno juttuhan tämä oli. Ei ainakaan tarvitse enää ikinä vääntää mitään asiaan liittyvää Kelan kanssa. Toisaalta kuitenkin, helpotukseni keskellä tunsin jonkin nakertavan oloani. Tuo nakertava olo kasvoi iltaa kohden, jolloin pysähdyin todellisuuden keskelle. Niin. Miksi olenkaan menettänyt työkykyni?

Tosiasia on se, että jos olisin jo alunperin, viisitoista vuotta sitten, saanut oikean psykiatrisen diagnoosin ja oikeanlaista apua, en tuskin olisi menettänyt työkykyäni. En ainakaan näistä nykyisistä syistäni. Saattaisin tälläkin hetkellä tehdä ihan normaalisti jotain työtä ja tuloni voisivat olla aivan toisenlaiset. Ei senttien laskemista kuukaudesta toiseen. Kyllähän tuo karu totuus kieltämättä hieman sisuksissa tuntuu, sitä en voi kieltää. Toinenkin karu tosiasia on se, että tässä tilanteessa toista hakemustani, hakemusta Kelan kuntouttavaan psykoterapiaan, tuskin hyväksytään. Miksi kuntouttaa ihmistä, joka ei ole kykeneväinen palaamaan työelämään.

Jossittelu kuitenkin on tässä tapauksessa turhaa. Toki nyt syksyllä tekemääni potilasvahinkoilmoitukseen olen kyllä kirjannut pysyviksi aiheutuneiksi haitoiksi myös tämän työkyvyn menettämiseni ja siitä aiheutuneet ansiotulon menetykset. Aika näyttää, mitä sen suhteen tulee käymään. Negatiivista päätöstä sieltä odottelen, sillä väärää psykiatrista diagnoosia tuskin katsotaan hoitovirheeksi, vaikka mielestäni asian kuuluisikin mennä niin. Kyllä se olisi oikeus ja kohtuus, varsinkin siinä tapauksessa, jos siitä aiheutunut kärsimys ja menetykset ovat kohtuuttomia.

Oli miten oli, niin eläkeläinen olen ollut jo vuoden ajan ja sitä tulen olemaan hamaan hautaan asti. Syyttäisinkö tästä Suomen valtiota vai kiittäisinkö Kelaa, vai suhtautuisinko vain siten, että minun elämäni meni nyt näin, ja näillä eväillä mennään. Taidan valita noista vaihtoehdoista jokaisen.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani