Rakas, rakas lääkärinlausunto


Kirjoitin allaolevan tekstin, Väärä diagnoosi, viime keväänä. Luin sen tänään pitkästä aikaa. Olin tuolloin jo tullut melko tärkeiltäkin osin nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla, mutta vielä jouduin kuitenkin olemaan hieman taisteluasemissa. Jatkuvassa puolustusvalmiudessa, sillä enää en kyennyt hyväksymään kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosia harteilleni. Tunsin niin vahvasti, että kipurajani kaikesta kokemastani oli niin täynnä, etten suostunut enää vastaanottamaan itselleni mitään sellaista, mitä en tunne omakseni.

Luettuani tämän kirjoittamani tekstin, tunsin suurta ylpeyttä itsestäni. Ylpeyttä siitä rohkeudesta, jolla uskaltauduin tänä vuonna ikään kuin uhmaamaan tuulimyllyjä, ja siten raivaamaan tieni kohti valtavaa muutosta. Niin minussa itsessäni, kuin myös hoitosuhteissani hoitajani ja lääkärini kanssa. Oma rohkeuteni yksin ei tietystikään tähän ole riittänyt, vaan rohkeus on tarvinnut vastapuolekseen empatialla ja ymmärryksellä varustettua ammattitaitoa. Ja onnekseni sain sitä vihdoinkin osakseni.

Hoitajani on usein kysynyt minulta näin jälkeenpäin: ”Mitä ihmettä sinussa oikein tänä vuonna tapahtui? Mistä ihmeestä kaikki oikein on kummunnut?” Hän on ihmetellyt eheytymistäni ja sitä, kuinka huikeaa vauhtia olen tehnyt mitä tärkeintä työtä itseni kanssa. Tuohon ei ole yksiselitteistä vastausta. Ehkä alkukipinä syntyi minusta itsestäni. Mitä vahvimmasta tahdostani parantua. Mutta aivan kuten oma rohkeuteni yksin ei olisi riittänyt, olisi minunkin oma kipinäni ollut aivan liian heikko, jos kukaan ei olisi siihen puhaltanut.

Minun kipinääni puhallettiin. Siihen puhalsivat niin läheiseni kuin ystäväni, mutta ennen kaikkea hoitajani ja lääkärini. Kipinä on palanut vahvana liekkinä. Hetki hetkeltä kirkastuen. Nyt liekkini kuitenkin saa levätä. Nyt se saa olla rauhassa himmeästi hehkuva hiillos tai pienen pienikin kipinä. Silloin kun totuus ihmisestä on nähty, kuultu ja ymmärretty, ei mikään voi sammuttaa pienintäkään kipinää tuosta totuudesta.

Se mitä nyt, viidentoista vuoden jälkeen lukee tuoreessa lääkärinlausunnossani, on minulle niin mittaamattoman arvokas lahja, että harva sitä voi kunnolla ymmärtää. Se pitää sisällään ihmisen näkemistä ja kuulemista. Ihmisen ymmärtämistä. Se pitää sisällään totuuden vääryyden sijasta.

VÄÄRÄ DIAGNOOSI (Kirjoitettu keväällä 2017)

On hienoa herätä siihen tunteeseen, kun sisimmässäsi sykkii mitä vahvin kipinä ja liekki. Sellainen tuli, joka ohjaa eteenpäin jotain sellaista tarkoitusta varten, mikä ei ainoastaan tule muuttamaan omaa polkuasi, vaan että olet tietoinen siitä, kuinka tämä tuli voi kipinöidä voimaansa myös ympärilleen. Silloin, kun se saavuttaa jotain sellaista, mikä puhdistavaa tulta osakseen kipeästi kaipaa. Se on kuin heräisit uuteen ääneen. Siihen, että sinussa olisi syntynyt sellainen rohkeuden ääni, joka ei enää värise epävarmuudesta. Ei sittenkään, vaikka yhteiskunta olisi tähän asti sulkenut siltä tyystin korvansa. Eihän ihmistä, jolla on historiaa mielenterveysongelmista, tarvitse kuunnella, uskomisesta puhumattakaan. Mutta kun saat tuntea sisimmässäsi tämän tulen, joka kumpuaa ikään kuin kaikkein pyhimmästäsi, sieltä missä totuus pitää sijaa, olet valmis uhmaamaan jopa niitä tuulimyllyjä, jotka kaikkein kuuroimpina esteinä edessäsi aina ovat seisoneet.

Olen uhmannut tuulimyllyjä ennenkin, mutta sen olen uskaltanut tekemään ainoastaan silloin, kun mieleni on ollut pirstaloituneena ja olen ollut lukittuna psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Mutta koska olen kuitenkin aina tiedostanut sen, kuinka väärin minua on kohdeltu, kuinka väärin minut on ymmärretty, on jopa pirstaloitunut mieleni yrittänyt taistella vääryyttä vastaan. Kuitenkin tuloksetta. Kuinka monesti olenkaan keskustellut potilasasiamiehen kanssa, täyttänyt lomakkeita, kirjoittanut vastineita hallinto-oikeudelle ja pitänyt potilasvahinkoasiapapereita käsissäni. Kun mieleni on lopulta koostunut, olen aina päätynyt luovuttamaan. Tuulimyllyjä vastaan taistelu vaatii hurjan määrän voimaa ja rohkeutta. Se vaatii juuri sen äänen, joka minussa nyt on syntynyt.

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä viisitoista vuotta sitten. Viisitoista vuotta olen tiennyt sisimmässäni, että kaikki ei ole kohdallaan. En ole milloinkaan kunnolla löytänyt itseäni mistään kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuvauksesta, vaan pikemminkin olen ollut tietoinen siitä, että traumojeni ja takaumieni voimalliset flashbackit murtavat mieleni kaaokseen. Olen puhunutkin paljon mieluummin psykoosialttiudesta kuin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Diagnoosin leimasta et kuitenkaan pääse eroon, vaan se seuraa sinua kaikkialla. Kohtelusi ja hoitosi on sen mukaista. Ja diagnoosisi mukaan sinut myös nähdään ja kuullaan. Jos kiellät diagnoosisi, sinut katsotaan sairauskielteiseksi. Ettet hyväksy tätä niin kutsutta vikaa sinussa. Lopulta ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta, kuin mukautua diagnoosiin ja alistua sen alle, jos sinulla ei ole voimia tai riittävää tietotaitoa puolustaa itseäsi. Ja valitettavasti harvalla ihmisellä on voimia puolustautua psykiatrista sairaanhoitojärjestelmää vastaan.

Tunnen itseni läpikotaisin ja olen kuulostellut sisintäni jo viisitoista vuotta diagnoosini osalta. Äitini, joka tuntee minut myös erittäin hyvin, ja joka on seurannut tuskallista sairaalahoitokierrettäni, on aina ollut kanssani samoilla linjoilla. Samaa mieltä siitä, ettei minua ole kohdeltu oikein ja että vääränlainen hoito on vain pahentanut traumojani entisestään. Jopa ajanut minua sairastumaan kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen. Nyt kun olen päässyt kosketuksiin oman eheän osani kanssa, minussa on herännyt aivan uudenlainen sanoitus. Sanoitus sille, mistä olen tullut, miksi minusta tuli sellainen kuin tuli ja miksi ylipäätään mieleni toisinaan pirstoutuu. Tai miksi käyttäydyn joskus niin kuin käyttäydyn.

Olen yrittänyt puhua jo vuosikaudet traumaperäisestä stressihäiriöstä, mutta vasta viime aikoina olen perehtynyt siihen tutkimusmielessäkin tarkemmin. Sieltä minä löydän itseni. Löydän itseni sekä sieltä että vakavasta dissosiaatiohäiriöstä. Nyt kun olen sekä läheisteni että psykiatrian poliklinikan hoitajani kannustuksella hakeutumassa traumaterapiaan, minussa on syntynyt myös rohkeus kyseenalaistaa diagnoosinikin tällä uudella rohkeuden äänelläni. Voin tässä hetkessä sanoa, että on aivan eri asia tulla kohdatuksi/hoidetuksi kaksisuuntaisen mielialahäiriödiagnoosin leiman alla, kuin sillä diagnoosilla, jonka olen sisimmässäni aina tunnistanut, mutta joka vasta nyt on sisimpäänikin selkeiksi sanoiksi kirjautunut: PTSD ja traumaperäinen dissosiaatiohäiriö.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Ylitin mustimman virtani