Salaisuuden taakka


Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minussa tapahtui erittäin vakava dissosioituminen. Toki rakenteellinen dissosiaatio oli ollut matkassani jo varhaisista lapsuusvuosistani lähtien, mutta tuolloin minussa syntyi sellainen osa, joka kantoi mukanaan mitä suurinta salaisuutta. Salaisuutta, joka piti sisällään äärimmäistä pelkoa. Se oli äärimmäistä siksi, että olin salaisuuteni kanssa aivan yksin. Häpeä, joka jo valmiiksi oli pureutunut luihini ja ytimiini, kasvoi huippuunsa pelkoni keskellä.

Jakauduin ikään kuin kahdeksi eri ihmiseksi. Toinen ihminen eli näennäisesti normaalia elämää, mutta toinen osa pelkäsi jokaista askeltakin. Se osa minussa, joka puski elämässä eteenpäin, kykeni toisinaan jopa tyystin kieltämään tuon pelko-osani olemassaolon, mutta hetkittäin kielletty osa kuitenkin puski itsensä päivänvaloon siten, että sen hätähuudot saavuttivat tietoisuuteni. Se oli murskaavaa, ja jouduin ponnistelemaan valtavasti sen eteen, että sain jälleen kulissini kuntoon.

Salaisuudet, jos ne sisältävät häpeää, syyllisyyttä ja/tai pelkoa, voivat olla hyvinkin kuormittavia. Jopa vaarallisia. Ne synnyttävät sisimpään sellaista painetta, jonka keskellä voi olla lähes mahdotonta elää. Tai jos kykenee elämään, ei elämä kuitenkaan voi olla elämisen arvoista. Salaisuudet voivat sairastuttaa. Sekä psyykkisesti että fyysisesti. Minullakin tämä tukahdutettu pelko-osani on näytellyt vahvaa roolia jokaisessa mieleni pirstoutumisessa.

Tämä häpeävä, syyllisyydentaakkainen ja pelkäävä osani syntyi traumaattisen tapahtuman jälkiseurauksena. Siihen tarvittiin lisäksi pieni ulkoapäin tullut ärsyke, joka ikään kuin aktivoi minussa jotain räjähdysaltista. Sellaista räjähdysaltista, mitä yksinkertaisesti ei voinut paljastaa päivänvalossa. Ei liioin yön pimeydessä, vaan sen lasti piti kantaa yksin aina hautaan saakka. Tai niin minä uskoin. Uskoin, ettei minun tarvitse ikinä paljastaa tuota osaani kenellekään. Olin valmistautunut mieluummin jopa kuolemaan.

Salainen ja hyljeksimäni osa piiloutui maailmalta ja ihmisiltä yli kaksikymmentä vuotta. Joskus se yritti hieman avata itseään, kun olin psykoottisessa tilassa psykiatrisessa sairaalassa, mutta sen pelko sivuutettiin tai sitä vähäteltiin. Näin ollen salaisuus piiloutui yhä syvemmälle sisimpääni.

Tuli kuitenkin tämä vuosi ja tuli oikea hetki. Sen myötä, kun sain tuntea tulleeni ymmärretyksi itseni ulkopuolelta, kuin myös kaiken dissosiaatiosta opiskelemani myötä, oma elämänmittainen, hyvinkin haavainen tarinani alkoi selkiytyä. Se kirkastui pala palalta, ja näitä paloja kävin läpi sekä itsekseni kirjoittamalla että yhdessä hoitajani kanssa. Toiset palat olivat synkistä synkimpiä. Niistä mustimpana suuri salaisuuteni. Pelkäsin sen ja tukahdutetun osani kohtaamista lähes kauhun tunteisiin saakka. Pelkäsin, että jos avaan sen tarinan, mitä salaisuuteni piti sisällään, toiselle ihmiselle, on se niin sietämätöntä, että psyykeni ei kestä sitä pirstoutumatta.

Kuitenkin, kun uskaltauduin avaamaan suuni hoitajalleni, vaikkakin toisinaan henkeäni haukkoen ja yksi sana tai lause kerrallaan, minä onnistuin. Onnistuin oksentamaan itsestäni ulos jopa tämän kaikkein vaikeimman ja varjelluimman salaisuuteni. Onnistuin myös kohtaamaan niitä kiputiloja, mitä seuraa siitä, kun onnistut syrjäyttämään jotakin traumaosaa välttelevän osasi, ja vapautat itsestäsi juuri sen tarinan, mitä tuo välttelevä osa yrittää suojella viimeiseen asti. Onnistumisen myötä, vieläpä kun sain osakseni myötätuntoa ja ymmärrystä, pelkoni alkoi himmentyä.

Yhä minussa kuitenkin asuu tuo osa. Se kasvoi minuun tiukasti kiinni kaikkien näiden vuosieni aikana. Ei siitä hetkessä pääse eroon, vaan sen työstämiseen ja irroittamiseen tarvitaan vaativaa psykoterapiaa. Aivan samoin, kuin tarvitsen terapiaa muidenkin osieni integroitumiseen aikanaan yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Siitä olen kuitenkin mitä kiitollisin, että uskaltauduin ottamaan tämän yhden elämäni tärkeimmistä askelista ja vapauttamaan synkimmän salaisuuteni päivänvaloon. Ilman tuon askeleen ottamista, ei minulla olisi mahdollisuutta parantua.

Salaisuuteni on jaettu vain harvoille ja valituille. Ja se riittää. Joskus voi olla, ettei tarvitakaan enempää kuin yksi kuulija, ja eheytyminen voi alkaa. Vain yksi kuulija, kunhan hän ei ainoastaan kuule, vaan myös kuuntelee. Ja ennen kaikkea ymmärtää. 

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani