Suojelusenkeli

En se ollut minä, joka itki lapsensa raakaa ja julmaa kuolemaa jouluna 23 vuotta sitten. En se ollut minä, joka itki veljensä, sukulaisensa tai elämänkumppaninsa kuolemaa. En se ollut minä, joka itki lapsensa valtavaa kärsimystä ja menetyksen tuskaa. En se ollut minä, mutta olin kuitenkin. Olin sitä jopa enemmän kuin ihminen, joka oli juuri menettänyt rakkaista rakkaimman ystävänsä. Kuinka minun olisikin kuulunut surra vain omaa suruani, sillä siinäkin olisi ollut aivan riittävä kuorma kannettavakseni. Sitä en kuitenkaan osannut tehdä, vaan surin sen sijaan toisten ihmisten surua. Patosin oman suruni syvälle sisimpääni ja kasvatin sen suojaksi mitä järeimmän panssarin. Ilman sitä, en olisi kyennyt toisten surua suremaan. Ja sen koin ikään kuin velvollisuudekseni. Kuinka luulinkaan siten auttavani muita. Että aivan kuin heidän surunsa kevenisi sen myötä, kun minä otan osan siitä omille harteilleni.

En se ollut minä, joka näki veitsen viiltävän hänen kurkkunsa. En se ollut minä, joka näki kaiken sen veren. En se ollut minä, joka kirkui tuolloin hätäänsä. En se ollut minä, mutta olin kuitenkin. Kaikki, ja niin kovin turhaan ja aivan liian nuorena vuodatettu veri, oli tahrannut myös minun sisimpäni.

Sijaistraumatisoituminen voi olla hyvinkin vakavaa. Se voi joskus olla vieläkin pahempaa kuin se, millä tavoin varsinaisen trauman kokenut on traumatisoitunut. Tuntuu hieman ristiriitaiselta, mutta näin asia kuitenkin on, yksilöistä riippuen. Koska minäkin olin kasvanut kieroon ja dissosioitunut jo varhaisina vuosinani, sijaistraumatisoituminen vaikutti minuun äärimmäisen voimakkaasti. Vahva osatekijä oli myös siinä, etten osannut kohdata omaa suruani ja tuskaani. Olinhan oppinut lapseksi, joka ei itke. Ei itke, ettei tuottaisi surua äidilleen, eikä kenellekään toisellekaan. Kuinka raadollista onkaan, etten vuodattanut edes ainuttakaan kyyneltä rakkaan ystäväni hautajaisissa, mutta että kannoin tuota valtavaa tuskaani sisimmässäni kaikki nämä vuodet. Ja kuinka tämäkin trauma toistui kaikissa mieleni psykoottisissa pirstoutumisissa.

Myös lähes kaikki mieleni pirstoutumiset ovat tapahtuneet joulun aikaan. Olen viettänyt lukuisia jouluja psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Kun taustalla on valmiina vaikea ja käsittelemätön joulutrauma, ei asiaa auta yhtään se, että traumoja on syntynyt lukuisina jouluina lisää juuri noiden suljetuilla osastoilla viettämieni joulujen takia. Uusia traumoja vanhojen traumojen päälle, jotka kaikki lopulta jäävät käsittelemättä, kun oikeanlaista apua ei ole saatavilla. Sairaalatraumojani ei ole koskaan ennen tätä vuotta käsitelty, sillä hoitavan tahon on helpompi kieltää niiden traumatisoivaa vaikutusta. 

Tänä vuonna olen kuitenkin saanut käsitellä sekä joulutraumaani että sairaalatraumojani psykiatrian poliklinikalla. Kuinka olenkaan särkynyt särkymistäni, itkenyt itkemistäni, ja saanut heikoimmilla hetkilläni murtua hoitajani tiukassa, ja niin lohdullisessa halauksessa. Kuinka suuri merkitys kosketuksella tuollaisina hetkinä onkaan, sillä aivan liian monta kertaa olen itkenyt yksin joulutraumojani suljetun osaston erityskopissa. Istuen kovalla lattialla, omat käsivarteni ympärilläni, itseäni heijaten. Hyräillen tai laulaen elämäni tuskallisinta laulua: ”Suojelusenkeli – Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.”

Tämä vuosi on ollut minulle kaikkinensa ihmeiden vuosi. Eilenkin sain kokea eräänlaisen ihmeen, jota olen odottanut 23 vuotta. Ensimmäisen kerran kykenin kuuntelemaan Suojelusenkelin kyynelittä. Kuinka raastavaa joulukipua olenkaan matkassani kantanut. Kuinka tuskaisen kauniilta, mutta kuitenkin repivältä, onkaan tuntunut se tietoisuus, että sairaanhoitaja oli hyräillyt tätä laulua, kuljettaessaan rakkaista rakkaimman ystäväni, sielunveljeni, ruumishuoneelle. Nyt saan, vielä tänäkin aamuna, kuunnella Suojelusenkeliä yhä uudelleen, ollen kiitollinen siitä että kerran hän, enkeliystäväni, oli osa elämääni ja jätti minuun ainutlaatuiset ja lähtemättömät jälkensä.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani