Tittelittömät terapeutit


Eilinen käyntini psykiatrian poliklinikalla oli todella hieno. Toki kaikki lukuisat käyntini siellä tämän vuoden aikana ovat olleet mittaamattoman arvokkaita. Yhteistyö hoitajani kanssa on todellakin ollut mitä parhainta. Ja se tulee jatkumaan ensi vuonnakin, sillä vaikka päämääräni olikin hakeutua traumapsykoterapiaan, ei se enää ole mahdollista. Ei sen vuoksi, että Kela ei tule myöntämään minulle siihen rahallista tukea, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Sitä tosin en tiennyt siinä vaiheessa kun kuntouttavaa psykoterapiaa hain, vaan totaalisena yllätyksenä tuo eläkeasia minulle tällä viikolla tuli. Eilen kuitenkin totesin hoitajalleni, että kaiketi tälläkin sitten oli tarkoituksensa.

Ehkä todellakin on niin, ettei tarvitse olla koulutettu traumapsykoterapeutti, että voi auttaa pahoinkin traumatisoitunutta ihmistä. Toki siihen täytyy olla riittävästi tietoa ja valmiuksia, mutta onhan sekin tosiasia, ettei pelkkä terapeutin titteli takaa toimivaa yhteistyötä. Siihen tarvitaan paljon muutakin. Ja kaikkea sitä olen onnekseni saanut osakseni tämän vuoden aikana. Olen myös itse opiskellut niin paljon, että hoitajani onkin usein todennut minulla olevan jo hyvän matkaa traumaterapeutin valmiuksia itsellänikin. Ehkä me olemmekin molemmat ikään kuin tittelittömiä terapeutteja, joiden hoidon kohteeksi dissosioituneet osani ovat etuoikeutettuina päässeet.

Eilen pohdimme hoitajani kanssa sitäkin, että jos olisin aloittanut ensi vuonna traumapsykoterapian, olisin joutunut aloittamaan tarinani aivan alusta. Ja edessäni olisi istunut aivan uusi ja vieras ihminen. Tällöin olisin myös joutunut antaumaan sille, että terapeutti johtaa ja sanelee säännöt sille, millä tavoin työstämme yhä olemassaolevia kipukohtiani. Millä tavoin toimimme, että dissosioituneet osani voisivat integroitua lopullisesti yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Mietimme hoitajani kanssa oikein kunnolla sitä, että palvelisiko tuollainen toimintatapa minua sittenkään sillä tavalla, mikä juuri minulle on parhaaksi.

Tämän vuoden aikana olen tullut ensimmäistä kertaa nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi hoitavan tahon puolelta. Kaikkien niiden viidentoista vuoden jälkeen, kun olen kantanut matkassani väärää psykiatrista diagnoosia. Toisaalta tuntuisi suorastaan hullulta kääntää selkänsä niin upealle ymmärrykselle, ja aloittaa kaikki aivan alusta. Myös se, miten olen hoitajani kanssa yhteistyötä tehnyt, on ollut mitä hienointa. Minä itse olen saanut olla ohjaksissa hyvinkin pitkälti. Eilen puhuimme siitäkin. Puhuimme sen tärkeydestä. Se, että olen suurimmalta osin saanut itse ”sanella säännöt” tapaamisillemme, on ollut tärkeää kaikkien niiden vuosien jälkeen, jolloin en ole tullut ymmärretyksi. Oli pakko todeta, että jos olen joutunut yksin kaiken kipuni keskellä, vuosikausien ajan, alistumaan vääränlaiseen hoitoon, niin enkö toisaalta olekin juuri tällaisen hoidollisen vuorovaikutuksen vihdoinkin ansainnut. Enkö toisaalta olekin ansainnut sen, että kaiken alistumisen jälkeen saan itse olla pääasiallisesti ohjaksisssa.

Nauroimme eilen myös ensitapaamisellemme alkuvuodesta. Kuinka hoitajanikin käkätteli sille, millaisella uhmalla minä häntä välittömästi ryhdyin ”opettamaan”, millä tavoin minut tulee kohdata, jotta yhteistyömme voi ylipäätään toimia. ”Jos ryhdyt tyrkkimään käteeni kaksisuuntaisen mielialahäiriön mielialapäiväkirjaa, on se viimeinen tekosi”, hoitajani muisteli minun tuolloin sanoneen. Nauroin, etten tuskin noin uhkaavia sanoja käyttänyt, mutta aika läheltä liipaten kuitenkin. Voi miten me olemmekaan yhdessä nauraneetkin tämän vuoden aikana. Paljon on riittänyt itkua, mutta huumori on myös ollut yhteistyössämme vahvasti mukana. Sekin on ollut osa niistä voimista, jotka ovat kantaneet minua aina tähänkin pisteeseen asti.

En ole koskaan ennen käynyt kenenkään ihmisen kanssa niin kiehtovia keskusteluja, kuin hoitajani kanssa. Kuinka huikealta on ollut sukeltaa hänen tuellaan omiin syvyyksiini ja tehdä mitä tärkeimpiä löytöjä ja oivalluksia. Ja kuinka paljon meillä onkaan riittänyt puhuttavaa niistä. Ja kaikesta muustakin. Eilenkin hoitajani kertoi siitä, kuinka yhteistyömme on saanut hänetkin pysähtymään ja ajattelemaan enemmänkin hoitavan tahon käytäntöjä. ”Kuinka monen psykoosin taustalla voikin lopulta olla dissosiaatio”, hän pohti. Keskustelimme myös siitä, että kaikki psykiatriset diagnoosit ovat ihmisen keksimiä. Entä jos mitään niistä ei olisi olemassa? Nähtäisiinkö silloin syyt oireiden takana paremmin? Näitä kysymyksiä mietin yhä tänään. Tärkeitä kysymyksiä, joista molemmille antaisin itse "ehdottomasti laajemmaltikin pohdittavan arvoista" -vastauksen.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani