Kauan kaivattu lääkityksen purkaminen


Olen jo aiemmin kirjoittanut herkistyneeni lääkkeilleni joita käytän. Tämän jälkeen olen saanutkin lääkärin myönnytyksestä tehdä vähennyksiä kahden lääkkeeni osalta. Loppukuusta tapaan lääkärini asian tiimoilta uudelleen ja katsomme, josko seuraava vähennysaskel olisi jo paikallaan. Vaikka tosiaan onkin niin, että joskus traumaperäiseen stressihäiriöön ja dissosiaatiohäiriöön saatetaan käyttää vastaavia lääkkeitä, kuin mitä itse olen nyt vuosikausia syönyt, niin siitäkin huolimatta tämä lääkecocktail on voinut minun kohdallani olla jopa täysin turha. Sitä ei oikeastaan kukaan voi varmuudella sanoa. Lääkitys ei joka tapauksessa ole estänyt mieleni pirstoutumisia silloin, kun traumamuistot ovat kaikessa äärimmäisessä kivussaan kuohuneet ylleni tsunamin lailla. Ja koska nyt olen päässyt eheytymisessäni jo pitkälle, ja olkoonkin että dissosiaatio on vielä olemassa, niin lääkitystäni voidaan nyt purkaa turvallisin mielin. Toki purkamisen tulee tapahtua hyvin varovaisesti. Pienin askelin.

Olen kärsinyt käsien vapinasta jo vuosia. Varsin hankalastakin vapinasta, eikä kukaan lääkäri ole siitä tähän mennessä välittänyt, vaikka olenkin tästä kurjasta sivuvaikutuksesta kertonut. Ei ole ollut lainkaan itsestään selvää, että olen saanut esimerkiksi jonkin keittoruoan syötyä, ja ripsivärinkin laitto on ollut työn ja tuskan takana. Ylipäätään kaikki sellainen tekeminen, mikä on vaatinut käsien hienomotoriikkaa, on ollut minulle lähes mahdotonta. Vapinani on muistuttanut myös ns. kahvikuppineuroosia, mikä on ollut noloa aina silloin, jos olen käynyt ystävieni kanssa kahviloissa. Ei sillä, ettäkö olisin hävennyt ystävieni edessä, mutta yleisillä paikoilla käsien vapina ei todellakaan ole mukavaa. Puhumattakaan siitä, että olisin joutunut syömään yhteisessä ruokailutilanteessa, jos kyseessä on ollut jokin hienompi tilaisuus tai seuralaiset ovat olleet vähänkin tuntemattomampia. Olen vältellyt tällaisia tilanteita viimeiseen asti. Mutta mitäpä tapahtuikin lääkevähennyksen myötä? Käsieni vapina on hellittänyt jo nyt huomattavasti. Mikä ilo ja helpotus se onkaan ollut. Ja koska lääkitystäni tosiaan suunnitellaan purkaa lisääkin, uskon pääseväni vapinastani vielä lopullisestikin eroon.

En ole vuosikausiin tuntenut oloani samalla tavalla jaksavaksi kuin ennen lääkitystäni. Kuinka minä ennen jaksoinkin touhuta kaikenlaista arjessani, joka jo pitkään on ollut minulle ylitsepääsemätöntä. Toisinaan olen ollut uupunut jo pelkästään kotini imuroinnin jälkeen. Ei puhettakaan siitä, että jaksaisin siivota yhtään sen enempää. Vaikka mieleni olisikin ollut virkeä, ei fyysinen jaksamiseni ole ollut enää lähellekään sitä luokkaa kuin aiemmin. Se on ollut minulle kuormittavaa. On ollut tuskallista ajatella, että näinkö oma loppuelämä sitten menee, että monen arkisen asian tai velvollisuuden hoitaminen vaatii minulta lähes aina ponnistelua. Ja kuinka varsinkin jo jonkin aikaa tämä uupumukseni on ilmennyt jopa korostuneesti. Johtuen juuri siitä, että olen herkistynyt lääkkeilleni, joten niiden sivuvaikutukset ovat ilmenneet voimakkaampina. Mutta mitäpä tapahtui tälläkin saralla lääkevähennyksen myötä? Minä jaksan edes hieman paremmin. En voi sanoa jaksavani vielä hyvin saati hienosti, mutta suunta ainakin on oikea. Ja kaikki pienikin helpotus tuottaa minulle suurta iloa.

Lääkkeet ovat tosin saaneet aikaan myös sellaisia vaikutuksia kehossani, jotka ovat pysyviä. Ja vaikka jo kymmenen vuotta sitten näistä alkaneista sivuvaikutuksista lääkäreille yritin puhua, ei niistä taaskaan välitetty. Ei ketään kiinnostanut vaihtaa lääkitystäni. Ja kaikkein surullisinta on se, että olisin voinut näiltä pysyviltä haitoilta säästyä jopa tyystin, jos minut olisi alunperinkin diagnosoitu oikein. Sillä tuolloin en välttämättä olisi tarvinnut lääkitystä lainkaan. Ainoastaan oikeanlaista terapiaa. Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että edes toiseen keholliseen ongelmaani on löytynyt lääke, eikä se enää minua vaivaa. Tämänkin lääkkeen minä lopulta sain ihan vain terveyskeskuslääkäriltä, sillä ainutkaan psykiatri pitkän ”urani” varrella ei ole ongelmistani välittänyt. Toisaalta, miksi kukaan lääkäri olisikaan kunnolla välittänyt lääkkeideni sivuvaikutuksista, sillä eihän kukaan oikeasti tahtonut edes nähdä, kuulla ja ymmärtää minua oikein. Aina vain tuijotettiin sitä väärää diagnoosia, jonka osakseni sain reilut viisitoista vuotta sitten.

Nyt olen joka tapauksessa matkalla kohti helpompaa elämää lääkitykseni osalta. Muun elämän saralla sitten riittääkin haastetta, mutta jos edes jollain tasolla elämänlaatuni paranee, olen siitä kiitollinen.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani