Psykiatrini, kuin taivaan lahja

Kävin eilen psykiatrini vastaanotolla. Jouduin jälleen toteamaan, miten valtavan lahjan sainkaan vuosi sitten osakseni, kun sekä hoitajani että lääkärini psykiatrian poliklinikalla vaihtuivat. Ei kiitollisuudelleni yksinkertaisesti löydy sanoja. Niin suurta se on.

Tapasimme lääkitysasioideni vuoksi, mutta toki samalla hän tahtoi tietää kuulumisistani. On huikeaa nähdä lääkärin kasvoilta ja kuulla hänen sanoistaan ja äänensävystään kaikki se, kuinka hän aidosti iloitsee kaikista vuoden saavutuksistasi. Kuinka saat tuntea lääkärin olevan ylpeäkin sinusta ja siitä työstä, mitä itsesi kanssa olet saanut aikaan. Ja kuinka sydäntä lämmittävää on sekin, kun jo ensimmäinen katsekontakti tapaamisissa sisältää mitä syvintä ymmärrystä. Kaikkea sitä ymmärrystä, jota osakseni hoitavalta taholta niin kovasti kaipasin kaikki ne viisitoista vuotta, jolloin kannoin väärää psykiatrista diagnoosia kontollani, mutta mitä vaille kuitenkin valitettavasti aina jäin.

Tämä upea lääkärini ei ainoastaan tapaa potilasta, vaan hän kohtaa ihmisen. Ei hän tuijota papereita ja tietokonettaan, vaan hän katsoo ihmistä edessään. Hän ei ainoastaan kuule, vaan kuuntelee. Ja hän todellakin ymmärtää. Eikä ainoastaan ymmärrä, vaan tuntee myös empatiaa.

Lääkitystäni on jo aiemmin aloitettu purkamaan sellaisen lääkkeen osalta, joka on ollut matkani varrella täysin turha. Se on ollut turha sen vuoksi, että sitä käytetään kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, mitä minulla ei ole, mutta jonka mukaan minua hoidettiin viisitoista vuotta. Kaksi muuta lääkettä mitä käytän, ovat traumaperäistä stressihäiriötä ja dissosiaatiota helpottavia, joten niitä tulen käyttämään jatkossakin. Ainakin toistaiseksi, mutta jo nyt pienemmällä annoksella. Lääkärini oli todella pahoillaan puolestani, kun kävimme läpi niitä vaikeita sivuoireita, joita tuosta turhasta lääkkestä olen osakseni vuosien varrella saanut. Jopa kaksi kroonista sairauttakin, joista toiseen onneksi on olemassa vastalääke, mutta toinen kulkee yhä kurjana lastinani. Niin kurjana, että se on pilannut kehoni siten, että olen sen vuoksi joutunut kokemaan mitä ala-arvoisinta ja nöyryyttävintä kohtelua. Tätä sairautta varten lääkärini sanoikin kirjoittavansa nyt lausunnon Kelaa varten, josko Kela kustantaisi sairauteni hoidon, sillä niin kallista se on, ettei pienellä työkyvyttömyyseläkkeellä elävällä ihmisellä sen hoitamiseen ikimaailmassa olisi varaa.

Hyötyä lääkityksen vähentämisestä on ollut jo nyt, mutta lisävähennysten myötä hyödyt tulevat vain kasvamaan ennen pitkää, mistä olenkin mitä kiitollisin. Lääkitys on kuitenkin purettava todella hitaasti ja varovaisesti, joten kärsivällisyyttä minulta nyt vaaditaan. Kärsivällinen minä kyllä jaksan olla nyt, kun vihdoinkin olen saanut oikeanlaista ymmärrystä osakseni.

Kun kävimme läpi kuulumisiani, hehkutin jälleen viimeksi kulunutta vuotta ja sitä, kuinka olenkaan nyt oikeanalaisen avun ja ymmärretyksi tulemisen johdosta saanut elämäni takaisin. Kuinka hyvin minä nyt pärjään vaikeidenkin asioiden keskellä. Ja kuinka luottavainen saan olla siihen, että elämäni helpottuu entisestään, kun hoitoni ja traumojeni käsittely jatkuu. Totesin myös naurahtaen lääkärilleni, että taidan olla tämän poliklinikan tyytyväisin asiakas, sillä niin valtava on kiitollisuuteni määrä viimeksi kuluneesta vuodesta. Tähän lääkärini vastasi: ”Niin sinä taidat olla.” Hän jatkoi vielä: ”Mutta tiedätkö, sinä olen ansainnut tämän kaiken. Niin paljon olet vuosiesi varrella joutunut kärsimään. Jopa useiden potilaiden edestä. Ja siitä olen todella pahoillani. Sinä todellakin olet ansainnut tämä kaiken.” Siinä vaiheessa kyyneleet nousivat silmiini. ”Niin olen”, sanoin hiljaa. Hetken istuimme siinä molemmat vaitonaisina, kun kiitollisuuden kyyneleet valuivat poskiani pitkin.

Sovimme seuraavasta tapaamisesta keväälle, jolloin kohtaamme samoissa merkeissä. Kuulumiset ja lääkityksen vähentäminen. Lopuksi lääkäri puristi kättäni tiukasti ja silmiini katsoen toivotti minulle kaikkea hyvää. Ja kuinka hyvältä sekin tuntui, sillä tiedän hänen tarkoittaneen sitä. Eivät nuokaan sanat olleet pelkkiä sanoja, sillä ne olivat aitoja sanoja sellaisen ihmisen sydämestä, joka oikeasti ja aidosti välittää ihmisestä edessään.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani