Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen



”Koit sellaisen äärirajakokemuksen, että kyllä se voi muuttaa ihmistä.” Noin psykiatrian poliklinikan hoitajani sanoi minulle viimeksi kun tapasimme. Äärirajakokemuksesta keskustelin myös jokin tovi sitten sairaalalla, kun kävin siellä eristämiskokemukseeni liittyvässä traumanpurkupalaverissa. Näitä äärirajakokemuksia olen joutunut kokemaan elämässäni useita, mutta tämä viimeisin oli rajuin. Potilaspapereissanikin lukee, että huutoni oli kuulunut sairaalan ensimmäisestä kerroksesta viidenteen kerrokseen saakka. Siitäkin voi hieman päätellä hätäni ja tuskani määrää. Minä todellakin luulin kuolevani heidän käsiinsä. Kirjoitin tästä tekstissäni ”Rukoilin itselleni armokuoleman. Sen syvemmin en enää tahdo asiaan palata. Tahdon jättää sen kokonaan taakseni, vaikka se onkin vaikeaa. Jäljet ovat kehossani, kehomuistissani, enkä tiedä miten ne sieltä ikinä voisivatkaan lopullisesti haihtua.

Tämä äärirajakokemus kuitenkin muutti minut. Toki osittain muutokseeni vaikuttaa sekin, kun olen päässyt eroon kaikista niistä lääkkeistä, joita söin vuosikaudet aivan turhaan, eikä minun enää tarvitse kärsiä niiden ikävistä sivuvaikutuksista, mutta äärirajakokemus oli kuitenkin merkityksellisin muutoksen synnyttäjä. Se ei ikimaailmassa voisi olla sitä, ellen olisi ehtinyt eheytyä matkallani tiettyyn pisteeseen saakka. Ellei harteiltani olisi jo vapautunut kaikkea sitä kuonalastia, mitä itsestäni irti työstin kokonaisen vuoden ajan. Ilman tuota työstämistä, jos yhä kantaisin harteillani koko sitä lastia minkä elämä osakseni on arponut, en tiedä miten olisin tämän äärirajakokemukseni enää kestänyt. Se olisi saattanut olla minulle liikaa. Jotain sellaista, mihin olisin hukkunut ikiajoiksi. En välttämättä olisi enää löytäyt tietä jaloilleni.

Nyt kuitenkin se mitä minussa on tapahtunut, on jotain äärimmäisen hienoa. En paina sataa kiloa, mutta tunnen oloni kuin sata kiloa kevyemmäksi. En ole sataa vuotta, mutta tunnen itseni sata vuotta nuoremmaksi. Olen saanut eteeni aivan uudenlaisen tien mitä kulkea. Tien, jota eivät enää varjosta suuret ja synkät puut, vaan jonka vieressä avautuvat uusien mahdollisuuksien rajattomat avaruudet. Kaikki se, minkä ennen näin mahdottomana ja ulottumattomana itselleni, on nykypäivänä mahdollista. Äärirajakokemus pyyhki ylitseni myrskytuulen lailla, karsien minusta pois kaiken sen, mikä ennen esti minua elämästä. Se teki sen niin voimallisella tavalla, etten löydä itsestäni sijaa enää edes vihalle. En yksinkertaisesti enää osaa vihata.

Olin suunnitellut tekeväni tästä äärirajakokemuksestani potilasvahinkoilmoituksen, sillä siihen olisi enemmänkin kuin aihetta. Pyörittelin hiljattain papereita edessäni ja tuskailin sanamuotojen kanssa. Päädyin kuitenkin luovuttamaan, sillä tehtävä tuntui liian vaikealta. Se ei olisi ollut vaikeaa, jos olisin tuntenut vihaa. Viha olisi pukenut helpostikin sanoiksi kaiken tarvittavan, mutta en löytänyt sitä tunnetta itsestäni. Se mikä minussa ennen pukeutui vihan asuun, oli mykkää surua, jolle en osannut punoa omaa kieltä. Surua, joka oli niin suurta, ettei sitä voinut itkeäkään ulos. Surua, jolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin purkautua ulos vihan muodossa. Ja koska viha oli kadonnut, jouduin kysymäään itseltäni: ”Mitä on tapahtunut surulleni?”

Äärirajakokemus nosti minut jollekin sellaiselle tasolle, jossa on mahdollista luopua vanhasta ja pukeutua johonkin aivan uuteen. En voi sanoa, että haavani olisivat kaikki umpeutuneet, ja etteikö minunkin tarvitsisi vielä kipujani ulos itkeä, mutta vanha suruni on saanut nyt uuden muotonsa. Sen tumma raskaus on kadonnut. Valtava, alaspäin vetävä paino surultani on poissa. Se suru, mitä nykypäivänä itsessäni kannan, on toisaalta jopa kaunista. Se on kuin jokin haikea rukous, sillä siihen sisältyy äärimmäisen suuri kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olen nykypäivän valoni saanut saavuttaa kaikkien pimeyden vuosieni jälkeen. En osaa itkeä ilman, ettenkö samanaikaisesti tuntisi kiitollisuutta. Sekin on minulle jotain aivan ennenkokematonta.

Ehkä on niin, että surulla ja kyynelilläkin on oikeasti rajansa. Että vaikka surun kaivo joskus tuntuisikin pohjattomalta, se ei kuitenkaan ole pohjaton. Ehkä on niinkin, että tämä äärirajakokemukseni kaikessa hirvittävyydessään olikin yksi elämäni suurimmista lahjoista. Ehkä jos ajattelen niin, kipujäljet kehomuistissanikin voivat vielä haihtua. Ehkä, jos nyt kun olen vihastani ja surustani vapaa, pyrkisinkin näkemään varjoni valoina ja kiroukseni siunauksina, voin saavuttaa sellaisen eheytymispisteen, jossa vielä jonain päivänä voin sanoa olevani täydellisen kahleeton.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani