Pelkäävän osan kuiskaus



En olisi uskonut tämän päivän milloinkaan koittavan. En olisi uskaltanut unelmoidakaan siitä, että minusta, näkymättömäksi ja kuulumattomaksi lyödystä, voisi vielä jonain päivänä syntyä ihminen, jolla todellakin on oma äänensä ja omat uudet kasvonsa. Sellainen ääni, joka vahvana kantaa omaa tarinaansa, sitä häpeilemättä, sitä itsekään enää pelkäämättä. Sellaiset kasvot, jotka uudenlaisen elämän valo on historian tuhkasta puhdistanut. Kasvot, joiden liikaa nähneissä silmissä loistaa usko elämään. Usko siihen, että kaikesta voi selviytyä. Ja kasvot, jotka ovat oppineet jälleen hymyilemään.

En minä olisi vielä joitakin aikoja sitten uskonut tämän päivän vielä koittavan. En suurimmissakaan unelmissani. Niin valtava merkitys on ollut sillä, että viimeisen vuoden aikana olen vihdoinkin, kaikkien vuosieni jälkeen, tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Ihminen todellakin tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen, puhumattakaan siitä, että kun on aika syntyä uudelleen, ei kukaan voi syntyä näkyväksi ja kuuluvaksi yksin. Ei ilman ihmispeilejä. Minunkin tarinani, se jota yritin kirkua itsestäni ulos vuosikaudet, on tarvinnut heijastajiaan. Ei se muuten olisi ikimaailmassa voinut löytää sellaista tasapainoaan, josta se nykyhetkessä saa nauttia.

Jos tässä hetkessä, kun olen onnellisista onnellisin, ja varmasti koko tähänastisen elämäni eheimmässä ja terveimmässä pisteessä, pysähdyn itseni äärelle, kuulen kuiskauksen. Se on mitä kauneimman kiitollisuuden kuiskaus, mutta samalla se raastaa sisintäni. ”Voiko tämä olla totta?” ”Saanko oikeasti, todellakin elää tätä hetkeäni nyt?” Se on pelkäävän osani kuiskaus. Se on kuiskaus, joka tuskin koskaan tulee täydellisesti sammumaan. Ei sen matkan jälkeen, mitä minä olen kulkenut, voi ottaa ainuttakaan askelta pelkäämättä. Ei kaikkien yksinäisten vuosieni jälkeen. Ei kaikkien kyynelteni jälkeen. Pelko ja kiitollisuus kulkevat minussa nyt tiukasti käsikkäin.

Jos tässä hetkessä kulkisin polkuani yksin, saattaisin tuntea oloni vahvemmaksi. Kyllä minä vielä hetki sitten astelinkin vahvoin jaloin, uusi aurinko kasvoillani, oikeastaan mitään pelkäämättä. Mutta mitä tapahtui? Kohtasin ihmisen, joka kaikessa ainutlaatuisuudessaan, pelkällä olemassaolollaan, kykenee koskettamaan sellaisia osia minussa, joihin kenelläkään toisella ei ole milloinkaan ollut pääsyä. En tiedä kuinka suuri merkitys sillä on, että itse olen antanut itselleni luvan rakastua. Että olen ehkä rohkeimmillani koko elämäni aikana. Etten ole milloinkaan ollut valmis olemaan näin avoin ja paljas. Kohtaamaan elämää siten, että se voi satuttaa pahoinkin. Kyllä sillä varmasti on suurikin merkitys, mutta vielä enemmän uskon siihen, että olen nyt saanut osakseni lahjan. Mitä arvokkaimman lahjan ihmisen muodossa. Ja tämän lahjan äärellä minä olen sanaton. Sanaton, ja myös pelkäävä, sillä aina jos saa kokea saavansa jotain, joutuu väistämättä kohtaamaan haavoittuvaisena kaiken menettämisenkin pelkonsa. Siltikin, kaikesta pelostani huolimatta minä uskallan rakastaa. Uskallan tuntea, uskallan antautua ja heittäytyä. Hän saa sen aikaan. Hän. Vai olenko se sittenkin minä itse? Onko tämä uusi rohkea minä sittenkin jotain niin upeaa, etten kykene näkemään kasvojani peilistä vieläkään oikealla tavalla? Että yhä vieläkin minä jollain tavoin vähättelisin itseäni. Että alistuisin pelkäävän osani kuiskauksen alle ja peittäisin valoni sen varjolla? Että vieläkin jollain tasolla tämä osani yrittäisi estää minua elämästä?

Entä jos tässä hetkessä kääntäisinkin uudet kasvoni kohti peiliä niin rohkeina, että uskaltaisin nähdä koko sen matkan mitä olenkaan kulkenut? Uskaltaisinko tehdä sen? Uskaltaisinko nähdä itseni niin uskomattomana selviytyjänä ja voittajana, joka todellakin olisi kaiken tämän onnensa ansainnut? Vihdoinkin. Ja että antaisi itselleen luvan olla onnellinen tyystin ilman pelkoa. Josko olisikin niin, ettei pelkäävä osani edes ole pelkäävä osa. Josko se onkin kaikkein rohkein osa minussa. Josko tänään kuulisinkin kuiskauksen kaikkein suurimman rohkeuteni äänenä.

(Irina: Kaaoksen keskellä)

Kommentit

Viikon luetuimmat

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Game over

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Ei oikotietä onneen

Minä pähkinänkuoressa