Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä



Vasta aivan hiljattain kirjoitin seuraavasti: ”Äärirajakokemus nosti minut jollekin sellaiselle tasolle, jossa on mahdollista luopua vanhasta ja pukeutua johonkin aivan uuteen. En voi sanoa, että haavani olisivat kaikki umpeutuneet, ja etteikö minunkin tarvitsisi vielä kipujani ulos itkeä, mutta vanha suruni on saanut nyt uuden muotonsa. Sen tumma raskaus on kadonnut. Se valtava, alaspäin vetävä paino surultani on poissa. Se suru, mitä nykypäivänä itsessäni kannan, on toisaalta jopa kaunista. Se on kuin jokin haikea rukous, sillä siihen sisältyy äärimmäisen suuri kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olen nykypäivän valoni saanut saavuttaa kaikkien pimeyden vuosieni jälkeen. En osaa itkeä ilman, ettenkö samanaikaisesti tuntisi kiitollisuutta. Sekin on minulle jotain aivan ennenkokematonta.” Luulin, minä oikeasti luulin, että suruni on saanut uuden, kuin rukouksenkaltaisen muotonsa, eikä minun enää ikinä tarvitsisi kokea hukkuvani sen kuohuihin. Sain kuitenkin maistaa kuohuista ripauksen, kun kävin tapaamassa lääkäriäni. Psykiatria, ihmistä, jota ilman tuskin koskaan olisin saanut elämääni takaisin. Ja kun tämän ripauksen kuohuista maistoin, jäi siitä kielelleni pisara jostain niin suuresta kivusta, että sen hahmottaminen tai sanoiksi pukeminen on lähes mahdotonta.

Minun piti olla toivoton tapaus. Minun piti olla ihminen, joka ei milloinkaan voi parantua. Ihminen, joka on tuomittu käyttämään vahvoja psyykenlääkkeitä läpi elämänsä. Minun piti olla ihminen, jolla joskus oli suuriakin unelmia, mutta jonka tarinasta pyyhittiin pois sekä mahdollisuudet unelmien saavuttamiseen, kuin myös kyky unelmoida ylipäätään. Minun piti olla ihminen, jonka elämä on vain selviytymistä päivästä toiseen. Harmaan massan oravanpyörä, josta ei ole minkäänlaista ulospääsyä. Sitä minun piti olla. Ei minulla pitänyt olla vaihtoehtoja. Ihmeitä ei pitänyt tapahtua. Niihin ei kukaan kohdallani uskonut.

Ei minun pitänyt nähdä sitä päivää, että lääkärini psykiatrian poliklinikalla pohtii hoitosuhteemme päättämistä. Ei minun pitänyt nähdä sitä päivää, jolloin kehoni on vapaa kaikista psyykenlääkkeiden myrkyistä. Ei minun pitänyt nähdä sitä päivää, jolloin voin katsoa peilikuvaani silmät tuikkien ja tuntea eläväni. Ei. Ihmeitä ei pitänyt tapahtua. Ei minun pitänyt nähdä sitä päivää, jolloin voin sanoa olevani onnellinen.

Tämä päivä koitti kuitenkin. Against all odds. Itkin kiitollisuudesta jo lääkärini vastaanotolla. Minun on todellakin vaikea hahmottaa tätä uutta elämääni ja lahjaa, jonka osakseni nyt olen saanut. Aivan kuin joutuisin opiskelemaan itsenikin alusta asti uudelleen. Tutustumaan erilaisiin kerroksiin sellaisen pinnan alla, joka ei enää ole verhoutunut ainoastaan häpeään ja itseinhoon. Kiitollisuusitkuni oli sekä riemullista että haikeaa. Vielä tuolloin en ollut valmis kohtaamaan sitä surun muotoa, joka kirkuu tuskaansa kaikesta siitä mitä väärän diagnoosin vuosieni aikana jouduinkin menettämään. Tuskaansa siitä säälistä, mitä tunnen sitä ihmistä kohtaan joka olin vuosikaudet. Ihmistä, joka joskus oli valoa, mutta joka yhteiskunnan ymmärtämättömyyden vuoksi hukkasi kaiken valonsa ja muuttui vain päivästä toiseen ajelehtivaksi varjoksi. Tämä suruni kirkuva muoto tarvitsi muutaman päivän siihen, että se kykeni puskemaan itsensä valtavan kiitollisuuteni lävitse. Sen oli kuitenkin pakko syntyä näkyväksi ja kuuluvaksi. Tätä suruani en voi väistää enkä tukahduttaa. En, vaikka kuinka tahtoisinkin.

Eilen löysin itseni sohvaltani sikiöasennossa tuijottamassa tyhjyyteen. Kirkuva suru velloi suonissani, mutten kyennyt tarttumaan yhteenkään sellaiseen lankaan, joka olisi voinut sanoittaa kipuani. Kyyneleet polttivat silmissäni, mutta itkeminenkin tuntui vaikealta. ”Onko minulla lupa itkeä? Eikö nyt kuuluisikin olla vain kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mitä elämässäni on?” Pidin viimeiseen asti kiinni kiitollisuudestani, mutta lopulta kipu pirstoi tiensä vapauteen ja itkin itkemistäni. Jonkin aikaa vain tärisin ja annoin kyynelten virrata kasvoillani. Annoin vihallekin luvan syntyä. Puhtaan vihan, mitä tunnen kaikkea sitä vääryyttä kohtaan, millä tavoin minut kaikkien tuskan vuosieni aikana nähtiin, kuultiin ja ymmärrettiin. Minun oli kohdattava myös vihani, sillä se on terve suojakilpeni sitä vastaan, etten tyystin murskaudu sirpaleiksi suruni määrän alla.

Viisitoista vuotta. Ne vuodet minulta riistettiin, enkä mitään menettämääni voi enää milloinkaan saada takaisin. Viisitoista vuotta, jotka aivan liian helposti herättävät eloon myös katkeruuden pisaroita. Katkeruuteen en kuitenkaan suostu. En, sillä en tahdo estää itseäni elämästä tätä uuden elämän lahjaani. Suru ja viha on kuitenkin kohdattava, sillä muuten en voisi olla vapaa. En voi paeta näitä tunteitani pelkkään iloon ja kiitollisuuteen. Antaisin mitä tahansa, että saisin elää vapaana ilman kipuni kohtaamista. En yksinkertaisesti jaksaisi sitä tunnetta enää. En enää kaiken kokemani tuskan jälkeen. En tahtoisi suostua siihen, että suru muistuttaa minua kaikista noista viidestätoista vuodestani. En tahtoisi elää pisaraakaan niistä enää uudelleen. En hennoillammakaan muistoni tasolla. En tahtoisi suostua siihen, että minussa asuu niin valtavia kipujälkiä, jotka eivät ehkä milloinkaan voi haihtua olemattomiin. Että vaikka tarinani tuomio muuttuikin, olen kuitenkin aina kahlittu tähän suruuni. Että valollani tulee aina olemaan varjonsa. Sellainen varjo, jonka tanssia en kykene hallitsemaan.

Tänään heräsin uuteen päivään. Eiliset kyyneleeni ovat kuivuneet. Tunnistan itsessäni tyhjyyden, jonka itketyt pisarat ovat synnyttäneet. En kuitenkaan kuule surua tuossa tyhjyydessä. Se on tyystin mykkä ja äänetön. Ehkä tämä päivä, tämäkin päivä, jota minun ei pitänyt milloinkaan nähdä, voi tuoda matkassaan jonkin sellaisen ihmeen, mihin vielä tässä hetkessä uskoni ei riitä. Ehkä vielä jonain päivänä suruni ja kipuni haihtuvat. Ehkä vielä jonain päivänä valoni raskas varjo on tehnyt tehtävänsä ja sekin voi nöyrtyä väistymään lopulliseen kuolemaansa. Ehkä. Ehkä annan tänään tyhjyydelleni mahdollisuuden synnyttää sellaisia ihmeitä, joiden luomiseksi oma kykyni unelmoida ei riitä.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani