Tekstit

Game over

Kuva
Yhden ihmisen elämä ei ole mitään koneiston edessä, eikä yksi ihminen saa tuulimyllyjä kaatumaan.

Silloin kun vaihtoehdot loppuvat, unohda unohtumaton ja polta sillat takanasi. Piste.

End of story.


Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Kuva
Vasta aivan hiljattain kirjoitin seuraavasti: ”Äärirajakokemus nosti minut jollekin sellaiselle tasolle, jossa on mahdollista luopua vanhasta ja pukeutua johonkin aivan uuteen. En voi sanoa, että haavani olisivat kaikki umpeutuneet, ja etteikö minunkin tarvitsisi vielä kipujani ulos itkeä, mutta vanha suruni on saanut nyt uuden muotonsa. Sen tumma raskaus on kadonnut. Se valtava, alaspäin vetävä paino surultani on poissa. Se suru, mitä nykypäivänä itsessäni kannan, on toisaalta jopa kaunista. Se on kuin jokin haikea rukous, sillä siihen sisältyy äärimmäisen suuri kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että olen nykypäivän valoni saanut saavuttaa kaikkien pimeyden vuosieni jälkeen. En osaa itkeä ilman, ettenkö samanaikaisesti tuntisi kiitollisuutta. Sekin on minulle jotain aivan ennenkokematonta.” Luulin, minä oikeasti luulin, että suruni on saanut uuden, kuin rukouksenkaltaisen muotonsa, eikä minun enää ikinä tarvitsisi kokea hukkuvani sen kuohuihin. Sain kuitenkin maistaa kuohuista ripau…

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Kuva
”Koit sellaisen äärirajakokemuksen, että kyllä se voi muuttaa ihmistä.” Noin psykiatrian poliklinikan hoitajani sanoi minulle viimeksi kun tapasimme. Äärirajakokemuksesta keskustelin myös jokin tovi sitten sairaalalla, kun kävin siellä eristämiskokemukseeni liittyvässä traumanpurkupalaverissa. Näitä äärirajakokemuksia olen joutunut kokemaan elämässäni useita, mutta tämä viimeisin oli rajuin. Potilaspapereissanikin lukee, että huutoni oli kuulunut sairaalan ensimmäisestä kerroksesta viidenteen kerrokseen saakka. Siitäkin voi hieman päätellä hätäni ja tuskani määrää. Minä todellakin luulin kuolevani heidän käsiinsä. Kirjoitin tästä tekstissäni ”Rukoilin itselleni armokuoleman. Sen syvemmin en enää tahdo asiaan palata. Tahdon jättää sen kokonaan taakseni, vaikka se onkin vaikeaa. Jäljet ovat kehossani, kehomuistissani, enkä tiedä miten ne sieltä ikinä voisivatkaan lopullisesti haihtua.
Tämä äärirajakokemus kuitenkin muutti minut. Toki osittain muutokseeni vaikuttaa sekin, kun olen pääs…

Pelkäävän osan kuiskaus

Kuva
En olisi uskonut tämän päivän milloinkaan koittavan. En olisi uskaltanut unelmoidakaan siitä, että minusta, näkymättömäksi ja kuulumattomaksi lyödystä, voisi vielä jonain päivänä syntyä ihminen, jolla todellakin on oma äänensä ja omat uudet kasvonsa. Sellainen ääni, joka vahvana kantaa omaa tarinaansa, sitä häpeilemättä, sitä itsekään enää pelkäämättä. Sellaiset kasvot, jotka uudenlaisen elämän valo on historian tuhkasta puhdistanut. Kasvot, joiden liikaa nähneissä silmissä loistaa usko elämään. Usko siihen, että kaikesta voi selviytyä. Ja kasvot, jotka ovat oppineet jälleen hymyilemään.
En minä olisi vielä joitakin aikoja sitten uskonut tämän päivän vielä koittavan. En suurimmissakaan unelmissani. Niin valtava merkitys on ollut sillä, että viimeisen vuoden aikana olen vihdoinkin, kaikkien vuosieni jälkeen, tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Ihminen todellakin tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen, puhumattakaan siitä, että kun on aika syntyä uudelleen, ei kukaan voi syntyä n…

Rukoilin itselleni armokuoleman

Kuva
Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni kuolemakokemuksestani. Miltä kipurajan ylittyminen tuntuukaan. Miltä tuntuu se hetki, kun kaikki kokemasi on ollut sinulle liikaa. Miltä tuntuu se, kun jokainen solusi kirkuu sellaisen armon puoleen, että saisit yksinkertaisesti vain kuolla pois. Kun et enää jaksa. Kun et kuitenkaan ikimaailmassa kykenisi tekemään mitään itsellesi, mutta rukoilet osaksesi armokuolemaa. Että olisi olemassa jokin ihmeellinen Jumala, joka valtavan kärsimyksesi voisi siunaten lopettaa. Suurempaa rukouksenkaltaista en ole milloinkaan kokenut, kuin kuukausi sitten psykiatrisessa sairaalassa. Siellä minä itkin ja huusin armokuoleman puoleen. Liika todellakin oli liikaa.
Se miten olen eheytynyt viimeksi kuluneen vuoden aikana, on ollut jotain aivan mieletöntä. Se on ollut sanoinkuvaamatonta. Vauhtikin on ollut melkoinen. Ehkä todella on niin, kuten olen todennut jo aiemminkin, että on olemassa jokin hyvää tarkoittava korkeampi voima, joka minunkin elämässäni vihdoinkin …

Ylitin mustimman virtani

Kuva
Kolme viikkoa sitten lopetin blogitekstini sanoihin: ”Liika on liikaa. Kenelle tahansa.” Tuolloin en olisi osannut uskoa, että se minkä olin jo kokenut liiaksi, mikä minut oli murjonut tuhansiksi sirpaleiksi, voisi ylittää vielä yhden kynnyksensä. Että vielä on olemassa kipua mitä en tunne. Että vielä on olemassa jokin sellainen kirkuva tuska, joka minun tulee kokea, ennen kuin voin olla lopullisesti vapaa menneisyyden kahleistani. Että ne solut minussa, jotka armoa ovat anoneet, todellakin voivat väistyä kuolemaan sellaisen ihmeen edessä, joka herättää minut niin voimallisen liekin lailla syttymään ja hehkumaan uuden elämän mittaamattoman arvokasta lahjaa, ettei sitä kenenkään ihmisen kirjoituslahjat ikinä saattaisi sanoiksi pukea. Ei. En olisi uskonut, että vielä minä joudun kohtaamaan kaikkein pahimman painajaiseni silmästä silmään, jotta sen myötä jokin sellainen ydin minussa voi murtua, mikä mahdollistaa elämääni avautuvaksi jotain niin äärimmäisen kaunista ja runsasta, että kai…

Kun ihme puuttuu peliin

Kuva
Joskus se yksi lyönti on viimeinen. Se voi murtaa kipurajan siten, että tuon viimeisen särkymisen myötä ihminen oivaltaa oman todellisen vahvuutensa. Siinä sirpaleidensa äärellä. Oivaltaa sisimmästään jotain niin ihmeellistä, ettei sen jälkeen lyönnitkään enää satuta. Ne eivät yksinkertaisesti osu enää maaliinsa. Kyllä. Tiedän sen tunteen, kun lyötyä lyödään. Joko teoin tai sanoin. En tarkoita tässä fyysistä väkivaltaa ja konkreettisia iskuja, vaan lyöntejä on monenlaisia. Olen tässä hetkessä erittäin kiitollinen viimeisimmästä lyönnistä, joka sivalsi sisäisen lapseni ja repi auki vanhojakin haavojani vuotaviksi. Olen kiitollinen, sillä sen myötä kipurajani täyttyi ja sain oivaltaa oman arvoni siten, että koen eläväni nyt niin vahvaa hetkeä elämässäni, että näillä eväillä minun on mitä hienointa jatkaa kasvun matkaani yhä edelleen.
Kaikki se kipu ja tuska, mitä yhteiskunta on osakseni muidenkin traumojeni vuoksi langettanut, on äärimmäistä. Ei sen alla yksinkertaisesti kykene kulkema…