Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Joskus pitää osata sanoa ei

Kuva
Minussa on muhinut ajatus, joka saavutti eilen päätöasteensa. Suunnitelmani ensi vuoden suhteen menivät tyystin uusiksi, sillä ei minusta nyt tulekaan kokemusasiantuntijaa, vaikka se vielä pitkin syksyä tuntuikin hyvältä ja oikealta suunnalta elämälleni. Matkan varrella kuitenkin tapahtui jotain sellaista, mikä avasi silmäni sille, että minun suuntani on jokin muu. Mikä muu se on, sitä en vielä tiedä, mutta uskon sen avautuvan eteeni ennen pitkää. Se avautuu ennemmin tai myöhemmin. Ehkä hetken olen tässä hieman tyhjän päällä, mutta toisaalta tunnen suunnatonta helpotusta ja keveyttä päätöksentekoni jäljiltä.
En minä yksinkertaisesti voisi toimia kokemusasiantuntijan tehtävissä. Ymmärsin traumatisoituneeni viidentoista vuoden sairaalaoravanpyöräni pyörteissä niin pahoin, etten kykenisi toimimaan esimerkiksi vertaistukena kenellekään. Tiedostan sen tosiasian, että vertaistukitoiminnasta voisi aiheutua minulle sellaisia triggereitä, jotka repisivät avoimiksi sellaisiakin haavoja, jotka …

Suojelusenkeli

Kuva
En se ollut minä, joka itki lapsensa raakaa ja julmaa kuolemaa jouluna 23 vuotta sitten. En se ollut minä, joka itki veljensä, sukulaisensa tai elämänkumppaninsa kuolemaa. En se ollut minä, joka itki lapsensa valtavaa kärsimystä ja menetyksen tuskaa. En se ollut minä, mutta olin kuitenkin. Olin sitä jopa enemmän kuin ihminen, joka oli juuri menettänyt rakkaista rakkaimman ystävänsä. Kuinka minun olisikin kuulunut surra vain omaa suruani, sillä siinäkin olisi ollut aivan riittävä kuorma kannettavakseni. Sitä en kuitenkaan osannut tehdä, vaan surin sen sijaan toisten ihmisten surua. Patosin oman suruni syvälle sisimpääni ja kasvatin sen suojaksi mitä järeimmän panssarin. Ilman sitä, en olisi kyennyt toisten surua suremaan. Ja sen koin ikään kuin velvollisuudekseni. Kuinka luulinkaan siten auttavani muita. Että aivan kuin heidän surunsa kevenisi sen myötä, kun minä otan osan siitä omille harteilleni.
En se ollut minä, joka näki veitsen viiltävän hänen kurkkunsa. En se ollut minä, joka n…

Lääkkeille ja alkoholille herkistyminen

Kuva
Olen ollut jo jonkin aikaa herkistynyt lääkkeille. Ainakin psyykenlääkkeille. Kyllähän niistä on aiheutunut minulle väsymystä ennenkin, mutta nykyinen väsymykseni tuntuu jo sairaalloiselta. Saatan nukkua kymmenen tunnin yöunet, ollen siltikin aivan silmät ristissä herätessäni, ja aamulenkki koirani kanssa on vaivalloista. Pitkistä yöunista huolimatta joudun myös ottamaan torkkuja päivisinkin. En myöskään meinaa kyetä käyttämään lainkaan sellaisia lääkkeitä, jotka ennen ovat sopineet minulle aivan hyvin, ja joilla on loppujen lopuksi ollut suhteellisen lievä vaikutuskin. Tuntuu ihan hullulta, että pienikin annos lääkettä, joka ennen on toiminut minulla rauhoittavasti ahdistuksen keskellä, laittaa minut nykyään piankin nukahtamaan ja aiheuttaa tokkuraisen olon vielä seuraavaksi päiväksikin.
Puhuimme aiheesta psykiatrian poliklinikan hoitajani kanssa viime perjantaina. Hän hymyili, kun kerroin asiastani. Hän vastasi, että usein onkin niin, että kun ihminen alkaa voida paremmin, voidaan …

Tittelittömät terapeutit

Kuva
Eilinen käyntini psykiatrian poliklinikalla oli todella hieno. Toki kaikki lukuisat käyntini siellä tämän vuoden aikana ovat olleet mittaamattoman arvokkaita. Yhteistyö hoitajani kanssa on todellakin ollut mitä parhainta. Ja se tulee jatkumaan ensi vuonnakin, sillä vaikka päämääräni olikin hakeutua traumapsykoterapiaan, ei se enää ole mahdollista. Ei sen vuoksi, että Kela ei tule myöntämään minulle siihen rahallista tukea, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Sitä tosin en tiennyt siinä vaiheessa kun kuntouttavaa psykoterapiaa hain, vaan totaalisena yllätyksenä tuo eläkeasia minulle tällä viikolla tuli. Eilen kuitenkin totesin hoitajalleni, että kaiketi tälläkin sitten oli tarkoituksensa.
Ehkä todellakin on niin, ettei tarvitse olla koulutettu traumapsykoterapeutti, että voi auttaa pahoinkin traumatisoitunutta ihmistä. Toki siihen täytyy olla riittävästi tietoa ja valmiuksia, mutta onhan sekin tosiasia, ettei pelkkä terapeutin titteli takaa toimivaa yhteistyötä. Siihen tarvitaan palj…

Pommiviesti Kelasta

Kuva
Sain eilen viestiä Kelasta. Olipahan oikein pommien pommi. Kun luin viestin, oli minun vielä pakko soittaa perään ja ihmetellä, mistä todella on kyse. Kyllähän minä toisaalta ymmärsin selvää suomen kieltä, mutta viestin sisältö ei saavuttanut tajuntaani vasta kuin puhelimessa. Mahtoi Kelan virkailija olla hämillään, kun minä siinä ryhdyin samanaikaisesti sekä itkemään että käkättämään mitä yllättyneimpänä.
Ihan vasta hiljattain haimme lääkärini kanssa jatkoa kuntoutustuelleni. Olen siis ollut jo vuosia väliaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, aina yhden vuoden jakson kerrallaan. En ainoastaan psyykkisten syiden vuoksi, vaan myös kroonisten kipujeni takia. Kuntoutustukeni oli nyt piakkoin päättymässä, joten kävin lääkärin vastaanotolla saadakseni Kelaa varten uuden B-lausunnon. Ja kuinka rakas tuo lausunto minulle olikaan: Vihdoinkin lääkärinlausunnossa luki oikea psykiatrinen diagnoosi. Kaikkien näiden viidentoista vuoden jälkeen. Hieman toki olin varpaillani siitä, että näinköhän Ke…

Oikeanlainen kohtaaminen suljetulla osastolla

Kuva
Kirjoitin entisessä blogissani paljonkin negatiivisista kokemuksistani psykiatrisissa sairaaloissa. Tahdon kuitenkin niiden sijasta jakaa nyt tämän vanhan tekstini, jossa kerron että olen saanut kohdata siellä hyvääkin. Olen ”urani” varrella saanut kohdata myös mm. sellaisia hoitajia, jotka ovat jääneet mieleeni ikiajoiksi positiivisessa mielessä. Kaikkein tuoreimpana ja ehkä tärkeimpänäkin muistan erään hoitajan viimeisimmältä sairaalahoitojaksoltani. Se tapahtui reilu vuosi sitten.
Syy siihen, miksi mieleni viime vuonna pirstoutui, sisältää sen verran yksityisiä asioita, että niistä en tahdo kertoa blogissani. Mieleni kuitenkin pirstoutui. Traumatriggereistä syntynyttä kaaosta edelsi possessiotranssimaista kirjoittamista ja dissosiatiiviseen transsiini kuuluvaa laulamista, kunnes paketti oli valmis ja sairaalahoitojakso jälleen edessä. Sitä ei voinut estää, sillä vielä ei ole olemassa sellaista paikkaa, jossa ihminen voisi eheytyä turvallisesti ilman suljetun osaston karuutta ja jo…

Salaisuuden taakka

Kuva
Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minussa tapahtui erittäin vakava dissosioituminen. Toki rakenteellinen dissosiaatio oli ollut matkassani jo varhaisista lapsuusvuosistani lähtien, mutta tuolloin minussa syntyi sellainen osa, joka kantoi mukanaan mitä suurinta salaisuutta. Salaisuutta, joka piti sisällään äärimmäistä pelkoa. Se oli äärimmäistä siksi, että olin salaisuuteni kanssa aivan yksin. Häpeä, joka jo valmiiksi oli pureutunut luihini ja ytimiini, kasvoi huippuunsa pelkoni keskellä.
Jakauduin ikään kuin kahdeksi eri ihmiseksi. Toinen ihminen eli näennäisesti normaalia elämää, mutta toinen osa pelkäsi jokaista askeltakin. Se osa minussa, joka puski elämässä eteenpäin, kykeni toisinaan jopa tyystin kieltämään tuon pelko-osani olemassaolon, mutta hetkittäin kielletty osa kuitenkin puski itsensä päivänvaloon siten, että sen hätähuudot saavuttivat tietoisuuteni. Se oli murskaavaa, ja jouduin ponnistelemaan valtavasti sen eteen, että sain jälleen kulissini kuntoon.
Salaisuudet, jos ne s…

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Kuva
Kirjoitin allaolevan tekstin, Väärä diagnoosi, viime keväänä. Luin sen tänään pitkästä aikaa. Olin tuolloin jo tullut melko tärkeiltäkin osin nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla, mutta vielä jouduin kuitenkin olemaan hieman taisteluasemissa. Jatkuvassa puolustusvalmiudessa, sillä enää en kyennyt hyväksymään kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosia harteilleni. Tunsin niin vahvasti, että kipurajani kaikesta kokemastani oli niin täynnä, etten suostunut enää vastaanottamaan itselleni mitään sellaista, mitä en tunne omakseni.
Luettuani tämän kirjoittamani tekstin, tunsin suurta ylpeyttä itsestäni. Ylpeyttä siitä rohkeudesta, jolla uskaltauduin tänä vuonna ikään kuin uhmaamaan tuulimyllyjä, ja siten raivaamaan tieni kohti valtavaa muutosta. Niin minussa itsessäni, kuin myös hoitosuhteissani hoitajani ja lääkärini kanssa. Oma rohkeuteni yksin ei tietystikään tähän ole riittänyt, vaan rohkeus on tarvinnut vastapuolekseen empatialla ja ymmärryksellä varustettua a…

Itkettävä palaute lääkäriltä

Kuva
Viime viikon aikani psykiatrin vastaanotolla peruuntui, joten tapasin hänet vasta eilen. Vaikka olenkin jo tullut kuluneen vuoden aikana, kaikkien tuskaisten vuosieni jälkeen nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla uuden hoitajani ja tämän lääkärini myötä, olin jälleen valmistautunut puolustamaan itseäni. Ikään kuin puolustamaan kaikkea sitä, mitä olen yrittänyt selittää jo vuosikaudet, ja mitä itsestäni tämänkin vuoden puolella olen oivaltanut. Mitä olen oivaltanut vaikeista sairastumisistani, mieleni pirstoutumisista, koko elämänmittaisen haavan matkastani ja sen vaikutuksista nykyelämääni ja kaikkeen siihen, millainen ihminen minä olen. Miksi tapani ajatella, tuntea ja käyttäytyä, ovat juuri sellaisia kuin ovat. Olin valmistautunut siksikin perusteellisesti, koska olihan meidän tarkoitus käydä läpi varsin tärkeitä asioita: Lääkärin lausunto kuntoutustukea varten taas yhdeksi vuodeksi eteenpäin, sekä lausunto Kelan kuntouttavaa psykoterapiaa varten.
Olin prin…

Jospa annettaisiin vaan olla

Kuva
En voi olla palaamatta tilanteeseen, jolloin erään todella vaikean, hätäisen ja itkuisen hetkeni keskellä ystäväni totesi: ”Niin kauan kuin ryvet noissa traumoissasi, niin kauan kuin takerrut uhrin asemaan, et voi parantua. Se kaikki on vain yhden ja pienen oivalluksen päässä, ja irtipäästämisen jälkeen et tarvitse mitään terapioita.” Nuo sanat ovat kummitelleet mielessäni ja yhä ne tuntuvat pahalta. Ne tuntuvat pahalta siitäkin huolimatta, etten lainkaan tuomitse ystävääni. En liioin väitä hänen olevan väärässä, sillä hän on voinut kokea itselleen sopivaksi juuri tuollaisen ”oivalluksen” polun. Ei kaikkien asioiden käsittely vaadi vuosikausien terapioita. Eikä jokainen ihminen traumatisoidu sillä tavoin, että niihin mitään ulkopuolista apua tarvittaisiin.
Mutta miksi nuo sanat sitten tuntuivat ja tuntuvat yhä minusta kurjilta? Ehkä siksi, että niin usein apua pyytäessäni olen tullut väärinymmärretyksi. Kuinka silloin kun mieleni on ollut valtavasta kivusta särkynyt, takauma-aaltoje…

Kyynelten voima

Kuva
Edellisellä kerralla kokemusasiantuntijakoulutuksessa, teimme lopuksi ryhmätyötä. Oman ryhmäni keskustelussa sivusin syömishäiriötaustaani ja sitä, kuinka hienosti olenkaan siitä toipunut. Parantunut tyystin noin viidentoista vuoden vaikeasta bulimiastani. Sekin on hienoa, kuinka avoimesti tuosta historiastani minun onkin nykypäivänä helppo puhua. Niin. Onhan siitä helppo puhua sen jälkeen, kun se on taakse jäänyttä elämää. Tilanne on aivan toinen silloin, kun oikeasti tarvitsisit apua.
Syömishäiriö saa aikaan häpeää. Ainakin itse häpesin sairauttani suunnattoman paljon. Ehkä myös pelkäsin sitä, että jos joku saa tietää syömishäiriöni vakavuusasteen, niin tämä sairaus yritettäisiin riistää minusta väkisin irti. En ollut siihen lainkaan valmis, sillä olihan syömishäiriöni minulle jollain kierolla tavalla kuitenkin ikään kuin ystävä, valtavan henkisen pahoinvointini auttaja ja ymmärtäjä. Kuinka koinkaan ahmimisen ja oksentamisen ikään kuin auttavan minua silloin, kun paha olo kasvoi l…

Kiitollisuudesta murtuminen

Kuva
Tapasin eilen hoitajani psykiatrian poliklinikalla. Olen tämän vuoden aikana lukenut hänelle kirjoituksiani sivukaupalla, jonka avulla hän on koko ajan päässyt yhä paremmin ja yhä syvemmälle mieleni sisään, kuten myös siihen tarinaan, jonka yksin minä voin itsestäni ja elämästäni kertoa. Luin hänelle jälleen reilut viisi sivua. Viisi sivua, joihin olen kiteyttänyt tarinani sellaisessa muodossa, että voisin hyödyntää sitä tulevissa kokemusasiantuntijan tehtävissäni.
Kun hiljattain tämän tarinani kirjoitin, kirjoitin sen suhteellisen nopeasti, juurikaan tuntematta yhtään mitään. Vaikka kirjoitin vaikeistakin asioista, ne eivät herättäneet minussa lainkaan kipua. En vuodattanut kirjoittaessani ainuttakaan kyyneltä. Ja vaikka olen tarinaani harjoitusta varten lukenut ääneenkin, ei se siltikään ole tuntunut pahalta. Nyt kuitenkin, lukiessani näitä sivuja hoitajalleni, vastaan tuli kohta, jossa minä murruin. Hetkeen en kyennyt jatkamaan lukemistani, sillä tuo kohta todellakin kirvoitti pi…

Terveys, ainoa joululahjatoive

Kuva
On ollut äärimmäisen tärkeää, että olemme tänä vuonna psykiatrian poliklinikan hoitajani kanssa käyneet läpi joulufobiaani ainakin siltä osin, että jouluun liittyvien traumakokemusteni kuorma on keventynyt siinä määrin, ettei ainakaan päivätietoisuuteni osaa pelätä tulevaa joulua. Asioiden käsittely on heikentänyt näiden traumamuistojeni välttelevän osan voimaa, joka todellakin on usein ollut minulle jopa vaarallisen voimakas. Vielä kesällä se tuntuikin vaarallisen voimakkaalta, mutta kyettyäni edes hieman näitä äärimmäisen kipeitä muistojani sanoittamaan toiselle ihmiselle, on se auttanut minua valtavasti. Myös psyykkinen toimintakykyni on vahvistunut tämän kuluneen vuoden aikana siten, etten enää jatkuvasti kanna matkassani suurta pelkoa siitä, että mieleni pirstoutumisen uhka olisi jatkuvasti olemassa silloin, jos traumakokemuksiani käsittelen.
Viitatessaan taisteluihin liittyviin traumaattisiin muistoihin ensimmäisen maailmansodan veteraani Erich Maria Remarque uskoi, että ”Minun …

Elämäni tärkeimmät kirjat

Kuva
Jäljet kehossa, Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen, Vainottu mieli. Siinä kolme tähänastisen elämäni tärkeintä teosta, jotka ovat näytelleet merkittävää osaa siinä, että vihdoinkin, oikeastaan ensimmäistä kertaa eläissäni ymmärrän itseäni. Ymmärrän paremmin koko elämänkaartani ja kaikkien kokemusteni vaikutuksia käyttäytymiseeni vielä nykypäivänäkin. Ennen kaikkea olen oppinut syitä sairastumisilleni, mieleni pirstoutumisille ja sille, miksi en ole voinut aloittaa eheytymisprosessiani ennen tätä vuotta.
Eheytymistä ei yksinkertaisesti voi tapahtua, ellet ymmärrä itseäsi ja sairauttasi. Sen olen vuosikausien ajan joutunut kokemaan, että tätä ymmärrystä ei voi mitenkään päin syntyä, jos kannat mukanasi diagnoosia, joka ei ns. selitä sinua. Mutta entä sitten, kun löydätkin yhtäkkiä itsesi erilaisten kirjojen sivuilta, ikään kuin näyttelemästä niiden pääroolia? Millaisen valtavan edistysaskeleen voitkaan silloin ottaa, kun diagnoosisi kirkastuu sellaiseen muotoon, joka yht…

Valo voittaa varjon

Kuva
Tässä minä olen, kaikesta huolimatta. Kun pysähdyn tuon lauseen äärelle, tunnen lähes hämmennystä. Miten se voi olla mahdollista? Miten ihmeessä olenkaan jaksanut selviytyä matkani tähän pisteeseen saakka, enkä ole luovuttanut? Että olen pitänyt jostain elämän reunasta kiinni, vaikkakin joskus ehkä jopa tiedostamattanikin. Varsinkin viisitoista vuotta, jotka kuljin väärä psykiatrinen diagnoosi harteillani, enkä sen vuoksi voinut saada oikeanlaista apua itselleni, olivat kuin vuosia elävältä haudattuna. Viisitoista pitkää vuotta, jolloin elämäni on ollut kaukana elämisen arvoisesta. Se oli suruun ja pelkoon sidottua elämää. Toistuvia mielen särkymisiä. Toistuvia mielen palapelien kasaamista. Kuinka tulevaisuuteni näyttäytyikään edessäni aivan turhalta. Kuinka se tuntui olevan kuin pelkkä mustuuttaan ammottava aukko, joka on niellyt kaikki mahdollisuuteni edes jollain tavalla elämisen arvoiseen elämään.
En voi sanoa, että elämäni ensimmäiset 44 vuottakaan olisivat olleet helppoa. Jo v…

Kidutusjäljet kehossa

Kuva
Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, olen kokenut kymmenen traumaperäistä ja dissosiatiivista psykoosia, tai vakavia dissosiatiivisia tiloja, joissa on mukana psykoottisuutta. Jo yksinomaan psykoosi on kokemuksena valtava trauma, mutta myös psykoosipotilaan palauttaminen yhteiskuntakelpoiseksi voi olla potilaalle hyvinkin traumatisoivaa. Sen jättämät jäljet voivat pahimmillaan toimia sellaisina triggereinä, ärsykkeinä, jotka aikaansaavat mielen pirstoutumista yhä uudelleen, jos kontolla on jo valmiiksi vaikeita ja käsittelemättömiä traumoja. On äärimmäisen surullista, että se, mikä katsotaan potilasta hoidettaessa hänen parhaakseen, voi kuitenkin rikkoa tuon ihmisen herkkää sisintä ja haurasta mieltä entisestään. Surullista on myös se, että traumaattiset sairaalahoitokokemukset voivat synnyttää ihmiseen myös pelkoa. Pelkoa, jopa kauhuakin siitä, että joutuisi noita kokemuksia vielä joskus uudelleen kokemaan. Tämä voi valitettavasti estää jopa avunpyytämisen silloinkin, vaikka se olisi…

Totuus, iholle kirjoitettu

Kuva
Kuluneen vuoden aikana olen kertonut tarinaani hoitajalleni psykiatrian poliklinikalla, ja purkanut sen solmuvyyhtejä hänen kanssaan. Olen kertonut tarinaani juuri siitä näkökulmasta, joka on ainoa oikea totuus. Ei kukaan muu voisi mitenkään sanoittaa sitä elämäntarinaa, joka minussa asuu. Ei niitä askelia, joita olen kulkenut. Olen sanoittanut hänelle itseäni, kertomalla ajatuksistani, tunteistani ja kokemuksistani. Niistä, jotka ovat minun kohdallani totta. Niin totta, ettei kukaan voisi niistä paremmin kertoa kuin minä itse.
Hiljattain, eräällä tapaamiskerrallamme sivusimme tätä aihetta. Sitä, että miten ihmeessä vaikkapa kukaan lääkäri tai hoitaja voisikaan kertoa totuutta minusta. Potilaistaan ylipäätään. Kuka voisikaan sataprosenttisella varmuudella lopulta sanoa heistä minkäänlaista absoluuttisen totuuden sanaa. Totuus on kirjoitettu ihmisen iholle ja sen alle. Ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Totuuden hahmottaminen itsestä voi olla mitä haasteellisinta ihmiselle itselleenkin, pu…

Surun muodonmuutos

Kuva
Minun ei tarvitse palata elämässäni taaksepäin kuin vuosi, niin moni asia näytti aivan erilaiselta. Kuinka paljon minussa vielä tuolloin asuikaan surua. Surua kaikesta siitä mitä olen joutunut kokemaan, mistä olen joutunut luopumaan, surua menetetyistä mahdollisuuksista, surua ylipäätään. Yleensä suruni oli sanatonta. Se saattoi olla vain tunne, joka valtasi mieleni. Toisinaan lievemmässä muodossa, kun taas toisinaan se pyyhkäisi hetkeksi koko elämäntarkoituksen maton pois jalkojeni alta. Kuinka tuntuikaan niin sietämättömältä, jos käännyin katsomaan elämääni liioin taaksepäin kuin eteenpäinkään. En kyennyt näkemään tulevaisuudessani juurikaan valoa.
En voi kieltää suruni olemassaoloa nykyhetkessäkään. Kyllä se minussa vielä asuu, mutta oleellisella tavalla toisenlaisessa muodossa. Nyt suruni ei ole enää mykkää ja sanatonta, sillä se on saanut kohdata ymmärtäjiään ja auttajiaan tämän kuluneen vuoden aikana. Ja vaikka suru valtaisikin joissakin hetkissä minut siten, että jalkani lähes…

Ansaittu palaute lääkärille

Kuva
Viikon päästä tapaan psykiatrini. Upeimman lääkärin, mitä ”urani” varrella olen saanut kohdata. Toisaalta, minä myös omalta osaltani annoin hänelle siihen mahdollisuuden. Olla todellakin sairausurani tähänastisista lääkäreistä parhain. Toki se, millä tavalla hänelle sen mahdollisuuden viime kesänä annoin, ei välttämättä olisi tullut ihan jokaisen lääkärin kohdalla samalla tavoin vastaanotetuksi. Ehkä se rohkeuteni, jolla tarjosin hänelle mahdollisuutta auttaa minua parhaalla mahdollisella tavalla, olisi jonkun toisen lääkärin mielestä ollut ikään kuin hänen varpailleen hyppimistä. Sitä en voi tietää, mutta tuosta kesäisestä kohtaamisestamme olen mitä kiitollisin. Ylpeä sekä itsestäni ja rohkeudestani, mutta ylpeä myös lääkäristä, joka todellakin kykenee antautumaan potilaan tarinan kuuntelemiselle.
Muistan elävästi, kuinka jämäkkänä kesällä saavuin lääkärin vastaanotolle. Jämäkkänä, vaikkakin toisaalta jännittyneenä siitä millaisen vastaanoton tulen saamaan. Kättelimme ja lääkäri pyy…