Ansaittu palaute lääkärille


Viikon päästä tapaan psykiatrini. Upeimman lääkärin, mitä ”urani” varrella olen saanut kohdata. Toisaalta, minä myös omalta osaltani annoin hänelle siihen mahdollisuuden. Olla todellakin sairausurani tähänastisista lääkäreistä parhain. Toki se, millä tavalla hänelle sen mahdollisuuden viime kesänä annoin, ei välttämättä olisi tullut ihan jokaisen lääkärin kohdalla samalla tavoin vastaanotetuksi. Ehkä se rohkeuteni, jolla tarjosin hänelle mahdollisuutta auttaa minua parhaalla mahdollisella tavalla, olisi jonkun toisen lääkärin mielestä ollut ikään kuin hänen varpailleen hyppimistä. Sitä en voi tietää, mutta tuosta kesäisestä kohtaamisestamme olen mitä kiitollisin. Ylpeä sekä itsestäni ja rohkeudestani, mutta ylpeä myös lääkäristä, joka todellakin kykenee antautumaan potilaan tarinan kuuntelemiselle.

Muistan elävästi, kuinka jämäkkänä kesällä saavuin lääkärin vastaanotolle. Jämäkkänä, vaikkakin toisaalta jännittyneenä siitä millaisen vastaanoton tulen saamaan. Kättelimme ja lääkäri pyysi minua istumaan. Hengitin syvään ja avasin suuni, sanoen: ”Tiedän, että olet ennen tätä tapaamistamme tutustunut minua koskeviin potilastitietoihin tuolta tietokoneeltasi ja käynyt läpi minuun liittyviä papereita, mutta tässä hetkessä tahtoisin sinun keskittyvän sen ihmisen tarinaan, joka istuu edessäsi juuri nyt. Ja se ihminen olen minä. Siihen tarinaan, jonka yksin minä voin kertoa. Tarinaan, jota ei löydy potilastiedoistani.” Tämän jälkeen tiedustelin, paljonko meillä on aikaa. ”45 minuuttia”, lääkäri vastasi. Jatkoin puhumistani: ”Minulla on muutamia kirjoituksiani mukana, jotka tahtoisin lukea sinulle. Tahtoisin lukea ne siksi, että ymmärtäisit minua paremmin, ja niin ollen voisit myös auttaa minua oikealla tavalla.”

Puheenvuoroni jälkeen lääkäri siirsi tuoliaan lähemmäs minua, otti lehtiön ja kynän käteensä ja sanoi minulle lempeästi: ”Lue ihmeessä. Minä kuuntelen.” Ja niin minä luin. Luin tarinastani sellaisia osia, jotka itse näin oleellisimpina. Tarinani oli alkanut sanoittua hiljalleen itselleni sen myötä, kun olin jo valmiiksi tullut ymmärretyksi psykiatrian poliklinikan hoitajani taholta. Tiesin, minkä osien tarinastani olisi tärkeintä tulla kuulluksi juuri tuossa hetkessä, jotta voisin tulla ymmärretyksi. Luettuani haluamani, tunsin oloni helpottuneeksi. Helpottuneeksi, sillä sain kohdata ymmärryksen sekä lääkärin kasvoilta, että hänen sanoistaan. Tämän jälkeen kävimme läpi elämäni siihenastisista keskusteluista varmasti yhden tärkeimmistä.

Tiedostan minussa syntyneen tämän vuoden aikana runsain mitoin aivan ihmeellistä rohkeutta. Monella eri saralla, mutta ennen kaikkea rohkeutena kohdata oma tarinani kaikessa raadollisuudessaan. Kohdata se siten, ettei minun tarvitse enää paeta. Ettei mieleni tarvitse paeta kipuaan psykoottiseen tilaan. Ja kaiken rohkean kohtaamiseni myötä eheytymismatkanikin on ottanut aivan huikeita harppauksia. Tuntuu siltä, kuin todellakin olisin tyystin eri ihminen kuin vaikkapa vuosi sitten. Niin suuren muutoksen eheytymisprosessi on minussa jo tähän mennessä saanut aikaan.

Nyt kun menen viikon päästä tapaamaan lääkäriäni, minua ei jännitä lainkaan. En myöskään tarvitse tuohon kohtaamiseen minkäänlaista ylimääräistä rohkeutta. Tiedän jo etukäteen, että olen nyt kykeneväinen sanoittamaan itseni lääkärille siten, että puhumme ikään kuin samaa kieltä. Se mitä kaikkea olen oppinut kesäisen tapaamisemme jälkeen, on niin selkeää kieltä, ettei minun tarvitse lainkaan epäillä sitä, ettenkö tulisi ymmärretyksi. Ja muutenkin saan nyt elää siinä vapaudessa, ettei minun tarvitse enää kokea joutuvani taistelemaan sen puolesta, että minut nähtäisiin, kuultaisiin ja ymmärrettäisiin oikein.

Kun muistelen tuota kesäistä rohkeuden askeltani lääkärin vastaanotolla, saan oikeasti olla ylpeä itsestäni. Omasta rohkeudestani. Ylpeä myös lääkäristäni. Hänen kohtaamisen taidoistaan. Kuinka suunnattoman tärkeitä asioita se avasikaan. Kuinka ihmeelliseltä tuntuukin, että potilastiedoissani lukee nyt vihdoinkin sellainen diagnoosi, josta todellakin löydän itseni. Ja millaisen eheytymisen oikea diagnoosi voikaan saada aikaan, on mitä huikeinta. Se on jotain niin mittaamattoman arvokasta, ettei sille löydy sanoja. 

Uskaltaisinkohan tämän uuden rohkeuteni kanssa olla niin rohkea viikon päästä lääkärin tavatessani, että lausuisin hänelle seuraavat sanat: ”Olen erittäin kiitollinen siitä, että kohtasit minut kesällä oikein. Arvostan kykyäsi kohdata ihminen, sillä se miten ihminen kohdataan, voi jopa muuttaa tuon ihmisen elämän.” Miksi en uskaltaisi? Miksi jättäisin antamatta lääkärille sitä palautetta, jonka hän on ansainnut? Eihän sitäkään ikinä tiedä, kuinka paljon minun kiitollisuuteni voisi puolestaan antaa lääkärilleni. Että kohtaan hänet kiitollisuudella ja arvostuksella. Miksi koskaan jättäisimmekään väliin sellaisia tilaisuuksia, joissa kohdatessamme toisen ihmisen, voimme jollain tavoin muuttaa tuon ihmisen päivän paremmaksi? Tai ehkä jopa koko elämän.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani