Ihminen, ei vain diagnoosi


Vaikka kannankin matkassani psykiatrista diagnoosia, ei se tarkoita sitä, että se aina edes näkyisi minusta ulospäin. Toki jos kerron kaikesta siitä, mitä sisimpäni pitää sisällään, se avaa näkyväksi myös diagnoosini. Ja niin tuon näkyvyyden tulisikin aina syntyä. Siitä tarinasta, mitä ainoastaan ihminen itse voi omalta kohdaltaan kertoa.

Diagnoosikuvauksiin kiteytetään pääpiirteittäin sellaisia oirekuvia, joita useimmiten esiintyy kyseisissä potilaissa. Nuo kuvaukset ovat kuitenkin aina puutteellisia, sillä jokainen psyykkinen sairaus on yksilöllinen. Jokaisella potilalla on omat yksilölliset oireensa, eikä kaikkea tätä kirjoa voisi mitenkään kiteyttää lyhyeen muotoon. Ihmiset eivät ole leivottu samasta muotista. Eivät liioin potilaatkaan. Toivoisinkin ns. terveiden ihmisten hahmottavan tämän tosiasian paremmin. Toivoisin myös sitä, että hoitava taho ottaisi selkeämmin huomioon sen, että jokainen potilas todellakin on yksilö, joka tarvitsee räätälöityä hoitoa.

Psykiatrian ammattilaisilta tarvitaan paljon tietoa, taitoa ja kokemusta, jotta räätälöity hoito voi onnistua. Hoitotapojen ei mielestäni tulisi liikaa noudattaa jotain tiettyä kaavaa, joka jollekin diagnoosille on hyväksi todettu. Toki on tärkeää nuo hyväksi todetut tavat huomioida, mutta myös muistaa niiden kyseenalaistaminen sen perusteella, toimivatko ne välttämättä oikealla tavalla juuri tietyn potilaan kohdalla. Ja tähän tarvitaan potilaan omakohtaisen tarinan tuntemista. Sitä tietoa ei löydy minkään kirjan sivuilta.

Kuunteleminen on mitä tärkein työkalu kaikissa ihmissuhteissa, mutta sen merkitys korostuu hoitoalalla. Hoitoalalla kuuntelemattomuus voi saada aikaan jopa hoitovirheen. On kyse sitten somaattisesta tai psykiatrisesta puolesta. Jos potilasta ei kuulla oikealla tavalla, diagnoosista voi muodostua väärä, jolloin ihminen ei voi mitenkään parantua. Somaattisella puolella hoitovirheet ovat helpompia todettaviksi. Entä sitten psykiatrisella puolella? Katsotaanko väärää diagnoosia edes hoitovirheeksi?

Omalla kohdallani, en voi sanoin kuvailla sitä tuskaa, mitä olen joutunut kokemaan viidentoista vuoden ajan, kantaen matkassani väärää diagnoosia kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Olisin voinut säästyä monilta traumaattisilta kokemuksilta ja mieleni särkymisiltä, jos olisin saanut oikeanlaista ymmärrystä ja hoitoa jo sairastumiseni alkumetreiltä asti. Viisitoista pitkää vuotta. Viisitoista vuotta taistelua omasta selviytymisestä. Mielesi pirstoutuu ja kasautuu jälleen, vain pirstoutuakseen yhä uudelleen ja uudelleen. Voisin verrata asiaa niinkin rajusti, että jos kyseessä olisi syöpä, niin lääkäri ohjeistaisi potilaan seuraavasti: ”Syö porkkanaa, niin syöpäsi ei uusiudu.” Syöpä kuitenkin uusiutuu ja taas ohjeistetaan syömään porkkanaa. Aina siihen saakka, kunnes potilas itse oivaltaa, että hänen tuleekin syödä porkkanan sijasta lanttua. Näinkin rajua voi olla, kun saat väärän psykiatrisen diagnoosin kontollesi.

Mielestäni on hyvin surullista, että psykiatrinen potilaskin ylipäätään on pakko luokitella jonkin diagnoosin leiman alle jo heti ensimmäisellä sairaalahoitojaksollaan. Onko ihmisen tarina tuolloin jo ehtinyt tulla kokonaisvaltaisesti kuulluksi? Onko ihminen todellakin tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi, ennen kuin hän saa diagnoosinsa. Näkisin äärimmäisen tärkeänä sen, että potilaalle ja hoitavalle taholle suotaisiin riittävästi aikaa tähän yksilöllisen tarinan jakamiseen. Sekin on mielestäni surullista, kuinka vähän kyseenalaistamista käytetään sen jälkeen, kun kerran olet diagnoosisi saanut. Vaikka kuinka yrittäisit tarinaasi tuon jälkeen kertoa, sitä kuunnellaan aivan liikaa vain diagnoosisi verhon lävitse.

Kunpa hoitava taho keskittyisikin enemmän siihen, että potilas on ihminen, eikä diagnoosi. Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa –kirjassa kerrotaan mm. tästä: ”Elvin Semrad ei halunnut, että havaintomme todellisuudesta olisivat psykiatristen diagnoosien näennäisvarmuuksien hämärtämiä. Muistan kysyneeni häneltä kerran: ”Kutsuisitteko tätä potilasta skitsofreenikoksi vai skitsoaffektiiviseksi?” Hän hieroi leukaansa syvämietteisen näköisenä. ”Taitaisin kutsua häntä Michael McIntyreksi”, kuului vastaus.”

Niin. Mitä tahansa diagnoosia ihminen matkassaan kantaakin, on hän ennen kaikkea ihminen. Yksilö, omine yksilöllisine ajatuksineen, tunteineen ja kokemuksineen, jolla on oma yksilöllinen elämäntarinansa. Ja siten potilas tulisi psykiatrisellakin puolella enenevissä määrin kohdata. Ihmisenä, ei vain diagnoosina paperilla. 

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani