Kasvot palapelissä


Kuka tai mitä mahtaisinkaan olla ilman kaikkia niitä kokemuksia, joita elämä minulle on kuormakseni kaatanut? Kuka tai mitä mahtaisinkaan olla ilman kaikkia niitä lahjoja, joilla elämä minua on siunannut?

Vielä vuosi takaperin en olisi osannut kysyä itseltäni tuota jälkimmäistä kysymystä, vaan olisin takertunut ainoastaan siihen, millaisen taakan olenkaan harteilleni saanut. Sellaisen lastin, joka on painanut varteni kumaraan, kieroonkin kasvattanut. Lastin, jonka kanssa on ollut mahdotonta elää tasapainoista elämää. Tämä kulunut vuosi on kuitenkin ollut minulle käänteentekevä vuosi. Miltä tuntuukaan tulla elämäsi ensimmäistä kertaa sillä tavoin nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi, että taakkasi voi vihdoinkin alkaa murtua. Murtua, vaikkakin hyvin pieni murunen kerrallaan.

Usein olen matkani aikana luullut tukehtuvani kaikkeen siihen äärimmäiseen kipuun ja tuskaan, mitä olen yksin joutunut kantamaan. Ilman näkijää tai kuulijaa. Ilman ymmärtäjää. Vaikka osittain olenkin itse ymmärtänyt itseäni, niin kyllä ihminen kuitenkin tarvitsee toista ihmistä aina peilikseen, voidakseen eheytyä sillä tavoin, että eheytyminen on pysyvää. Ja se, miten olen tänä vuonna saanut itseäni ja ajatuksiani peilata ymmärtäjistäni, on ollut huikeaa. Olen vielä äärimmäisen keskeneräinen eheytymismatkallani, mutta oivallan itseäni hetki hetkeltä paremmin, mikä mahdollistaa sekä kuoriutumiseni että kasvuni. Mikä mahdollistaa sen, että vielä jonain päivänä minäkin voin levittää kivusta vapaat siipeni.

Tämä kulunut vuosi on ollut minulle kuin mitä suurin lahja. Aivan kuin vastaus johonkin sellaiseen rukoukseen, jota sanoin en ole rukoillut, vaan mykkänä tuskan huutona tuuleen kirkunut. Tämän vuoden aikana olen repinyt ja raastanut itseäni kappaleiksi, kasannut sellaista palapeliä, joka hiljalleen on alkanut muodostua yhä selkeämmäksi kuvaksi. Ja mitä tämä kuva tällä hetkellä kertoo? Se kertoo kroonisesti traumatisoituneesta ihmisestä, joka kärsii rakenteellisesta dissosiaatiosta. Kuvan kasvot eivät kuitenkaan juuri tässä hetkessä huuda tuskaansa, vaan ne hymyilevät kiitollisena. Kiitollisena siitä, että vihdoinkin, kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun tämä ihminen on taistellut väärää diagnoosia ja vääränlaista hoitoa vastaan, hän saa vihdoinkin osakseen oikeanlaista apua. Kiitollisena siitä, että oikeanlaisten ihmispeilien sekä kaiken lukemansa kirjallisuuden myötä, hän kykenee katsomaan itseään sellaisin silmin, joissa loistaa mitä suurin usko. Usko siihen, että hän paranee. Että vielä koittaa se päivä, kun hänen kyynelvirtansa ehtyy, eivätkä muistot enää tee niin kipeää. Että kaikki hänen pirstaloituneet osansa vielä löytävät tiensä sellaiseen tasapainoon, että monesta tulee yksi. Yksi eheä kokonaisuus. Yksi pimeydestä vapauteen tiensä löytänyt perhonen.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani