Kidutusjäljet kehossa


Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, olen kokenut kymmenen traumaperäistä ja dissosiatiivista psykoosia, tai vakavia dissosiatiivisia tiloja, joissa on mukana psykoottisuutta. Jo yksinomaan psykoosi on kokemuksena valtava trauma, mutta myös psykoosipotilaan palauttaminen yhteiskuntakelpoiseksi voi olla potilaalle hyvinkin traumatisoivaa. Sen jättämät jäljet voivat pahimmillaan toimia sellaisina triggereinä, ärsykkeinä, jotka aikaansaavat mielen pirstoutumista yhä uudelleen, jos kontolla on jo valmiiksi vaikeita ja käsittelemättömiä traumoja. On äärimmäisen surullista, että se, mikä katsotaan potilasta hoidettaessa hänen parhaakseen, voi kuitenkin rikkoa tuon ihmisen herkkää sisintä ja haurasta mieltä entisestään. Surullista on myös se, että traumaattiset sairaalahoitokokemukset voivat synnyttää ihmiseen myös pelkoa. Pelkoa, jopa kauhuakin siitä, että joutuisi noita kokemuksia vielä joskus uudelleen kokemaan. Tämä voi valitettavasti estää jopa avunpyytämisen silloinkin, vaikka se olisi tarpeen.

Toki on potilaita, jotka eivät välttämättä edes muista noita kokemiaan psykiatrisen hoidon äärihoitotoimenpiteitä. Toisten ihmisten muisti on suojaavampi kuin toisten. Itsekään en kykene jokaista elämäni tuskallisinta hetkeä muistamaan, mutta aivan liikaa minä kuitenkin muistan. Aivan liikaa kannan matkassani näitä sairaalatraumojani ja toivonkin, että muu traumakuormani tulisi väistymään ajan mittaan siten, etteivät sairaalatraumanikaan enää jatkossa toimisi kohdallani niin valtavan voimakkaina triggereinä.

Eristämisiä, lepositeitä, huonehoitoja, zombieksi lääkitsemistä. En voi sanoin kuvailla niitä traumojen määriä, joita psykiatrisen sairaanhoidon äärihoitotoimenpiteet ihmiselle voivat aiheuttaa. Miltä tuntuu olla hylättynä hämärään yksinäisyyteen? Joutua virtsaamaan ja ulostamaan eristyskopin lattialle. Olla kahlittuna lepositeisiin silloinkin, kun lääkkeet ovat aiheuttaneet sinulle levottomien jalkojen oireyhtymän koko kehoosi. Olla huumattuna sellaiseksi zombieksi, ettet meinaa pystyä kävelemään, joudut pitämään vaippoja ja kuola valuu suusi pielestä. Ihminen sinussa yrittää huutaa hätäänsä, mutta suusi on tukittu mykkyyteen. Puheesi on pelkkää puuroa. Itkemään sinä tuolloin kyllä kykenet.

Se kipu, joka psykoosejani on edeltänyt, on niin äärimmäistä, että se on myös mykkää. Ei sellaiselle tuskalle löydy sanoja. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Miltä tuntuukaan, kun kaikki kipu on sisälläsi, eikä kukaan näe, kuule tai ymmärrä sitä. Ja koska et kykene kipuasi sanoittamaan, koet saavasi kipusi vuoksi myös mitä suurimman rangaistuksen, kun löydät itsesi esimerkiksi yksin itkemästä ja huutamasta psykiatrisen sairaalan eristyskopista. Löydät itsesi sieltä ties jo kuinkakin monennen kerran. Löydät itsesi tilanteesta, jossa ihmisen alkukantainen taistele tai pakene –reaktio on tukahdutettu. Se tuntuu kuin henkiseltä raiskaamiselta. Taistelet yksin mielessäsi, mutta lopulta et voi muuta kuin alistua. Alistut johonkin sellaiseen tilaan, joka on sietämätön ja joka tuntuu kidutukselta. Näin ollen se, mikä sinulle on katsottu parhaaksi, ja jonka niin monesti kuulet olleen ainoa käytettävissä oleva vaihtoehto, on jättänyt kehoosi jäljet kidutustraumasta, joka on yksi pahimmista emotionaalisista traumoista.

Rajua, mutta totta. Ainakin omalta kohdaltani.

Todellakin toivoisin, että rajuimpiin äärihoitotoimenpiteisiin voitaisiin keksiä jotain vaihtoehtoja. Että psykiatrinen sairaanhoito saisi osakseen riittävän määrän lisää resursseja, jotta esimerkiksi vierihoitoa voitaisiin käyttää huomattavasti nykyistä enemmän. Toivoisin myös, että kiinnitettäisiin enemmän huomiota siihen, miksi ihmisen mieli alunperinkin on särkynyt, jotta häntä voitaisiin hoitaa siten, ettei ainakaan lisätraumatisoitumista tapahtuisi hoidon vuoksi. Tämä edellyttää potilaan tarinan tuntemista, mikä onkin mitä tärkeintä sekä diagnosoinnissa että oikeanlaisen hoitomuodon valitsemisessa. 

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani