Kyynelten voima


Edellisellä kerralla kokemusasiantuntijakoulutuksessa, teimme lopuksi ryhmätyötä. Oman ryhmäni keskustelussa sivusin syömishäiriötaustaani ja sitä, kuinka hienosti olenkaan siitä toipunut. Parantunut tyystin noin viidentoista vuoden vaikeasta bulimiastani. Sekin on hienoa, kuinka avoimesti tuosta historiastani minun onkin nykypäivänä helppo puhua. Niin. Onhan siitä helppo puhua sen jälkeen, kun se on taakse jäänyttä elämää. Tilanne on aivan toinen silloin, kun oikeasti tarvitsisit apua.

Syömishäiriö saa aikaan häpeää. Ainakin itse häpesin sairauttani suunnattoman paljon. Ehkä myös pelkäsin sitä, että jos joku saa tietää syömishäiriöni vakavuusasteen, niin tämä sairaus yritettäisiin riistää minusta väkisin irti. En ollut siihen lainkaan valmis, sillä olihan syömishäiriöni minulle jollain kierolla tavalla kuitenkin ikään kuin ystävä, valtavan henkisen pahoinvointini auttaja ja ymmärtäjä. Kuinka koinkaan ahmimisen ja oksentamisen ikään kuin auttavan minua silloin, kun paha olo kasvoi liian suureksi. Toki tuo apu oli aina vain hetkellistä, sillä oksentamisepisodin jälkeen paha olo palasi taas takaisin ja entistäkin suurempana.

Mikä sitten sai minut paranemaan, sillä ulkopuolista apua en sairauteeni missään vaiheessa saanut? En edes silloin, kun asiasta puhuin tilanteen ollessa akuutti, psykiatrian poliklinikalla. Tuolloin koin, ettei minua otettu tosissaan. Ettei aihetta otettu riittävän vakavasti. Voiko olla niin, että jos ihminen näyttää ulkoisesti aivan hyvinvoivalta ja terveeltä, normaalipainoiseltakin, ei hänellä voisi olla vakavaa syömishäiriötä? On todella valitettavaa, jos näin on. Joka tapauksessa, koska asiaani ei otettu riittävällä vakavuudella vastaan, häpeä minussa kasvoi, enkä osannut enää uudelleen pyytää apua itselleni.

Kysyn uudelleen: ”Mikä sai minut paranemaan?”

En edes muista tarkkaan, milloin olen viimeksi ahminut tai oksentanut. Siitä on jo useita vuosia. Jos kuitenkin palaan aikaan, josta viimeisimpiä oksentamisepisodejani muistan, olin aivan äärimmäisen tuskastunut. Äärimmäisen surullinen. Muistan, kuinka valtava itku kuuluikaan jokaiseen päivääni. Itku, jota yksinkertaisesti en kyennyt enää pidättelemään. Sisäinen kipuni oli niin suurta, etten enää voinut estää patojeni murtumista. Ihminen joka ei itke, oli oppinut itkemään. Itkemään ainakin yksin omassa piilossaan.

Kyynelissäni piili jokin sellainen salaisuus, joka jollain tavoin alkoi hiljalleen minua eheyttää. Tai ehkei vielä kuitenkaan eheyttää, mutta olin oppinut toisenlaisen tavan käsitellä tuskaani. Vaikka kyyneleenikin pidin vain itselläni, ne auttoivat silti minua eteenpäin. Askel askeleelta.

Jo monen vuoden ajan, olen itkenyt paljon. Todella paljon ja varsin lohdutontakin itkua. Tätä tuskaa minun ei ole kuitenkaan tarvinnut paeta ahmimiseen ja oksentamiseen. En olisi edes osannut sitä tehdä. Kun kerran olin oppinut itkemään, oli tuskallani niin avoin kanava purkaa itseään toisella tavalla, ettei muita vaihtoehtoja enää yksinkertaisesti ollut. Ja mitä enemmän kyyneliä olen vuodattanut, sitä kauemmas syömishäiriö minusta on väistynyt.

Kyynelissä on suunnaton voima. Nykypäivänä minun on helppo itkeä jo toisenkin ihmisen läsnäollessa, eikä minun tarvitse piilottaa mitään suruani. Enää en häpeä kyyneliänikään.

Ehkä juuri häpeä, joka minuun syntyi ja kasvoi kiinni jo varhaislapsuudessani, oli osasyy sairastumiseeni alunperinkin. Osasyy siihen, että koin surunkin ikään kuin kielletyksi tunteeksi, joka on piilotettava jopa itseltään. Ehkä kyyneleet ovat voimaltaan niin vahvoja, että ne voittavat jopa häpeän. Että ne voivat voittaa sellaisiakin asioita, joita usein pidämme ylitsepääsemättöminä.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani