Terveys, ainoa joululahjatoive


On ollut äärimmäisen tärkeää, että olemme tänä vuonna psykiatrian poliklinikan hoitajani kanssa käyneet läpi joulufobiaani ainakin siltä osin, että jouluun liittyvien traumakokemusteni kuorma on keventynyt siinä määrin, ettei ainakaan päivätietoisuuteni osaa pelätä tulevaa joulua. Asioiden käsittely on heikentänyt näiden traumamuistojeni välttelevän osan voimaa, joka todellakin on usein ollut minulle jopa vaarallisen voimakas. Vielä kesällä se tuntuikin vaarallisen voimakkaalta, mutta kyettyäni edes hieman näitä äärimmäisen kipeitä muistojani sanoittamaan toiselle ihmiselle, on se auttanut minua valtavasti. Myös psyykkinen toimintakykyni on vahvistunut tämän kuluneen vuoden aikana siten, etten enää jatkuvasti kanna matkassani suurta pelkoa siitä, että mieleni pirstoutumisen uhka olisi jatkuvasti olemassa silloin, jos traumakokemuksiani käsittelen.

Viitatessaan taisteluihin liittyviin traumaattisiin muistoihin ensimmäisen maailmansodan veteraani Erich Maria Remarque uskoi, että ”Minun on liian vaarallista pukea näitä asioita sanoiksi.” Hän pelkäsi menettävänsä kontrollin. ”Pelkään, että paisuvat valtaviksi enkä enää hallitse niitä.” Traumamuistojen muistaminen on psyykkisesti toimintana trauman kokeneelle ”vaarallista” (ts. ylitsekäymätöntä), jos hänen psyykkinen toimintatasonsa on liian heikko niiden integroimiseen, jos sosiaalista tukea ei ole saatavilla tai jos uhka on edelleen olemassa.

~Katkelma kirjasta Vainottu mieli (Suzette Boon, Kathy Steele, Onno van der Hart)~

Lähes kaikki psykoottiset pirstoutumiseni ovat tapahtuneet joulun aikaan. Olen viettänyt lukuisia jouluja psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Tämä juontaa juurensa jo nuorena kokemastani joulutraumasta, jolloin minussa tapahtui myös vakava sijaistraumatisoituminen. Yhä vieläkin minuun sattuu valtavasti, jos palaan vuoteen 1994, jolloin minulle niin kovin rakas ihminen tapettiin raa’asti jouluaattoyönä. Kuinka tuolloin en lainkaan kyennyt käsittelemään suruani, vaan tukahdutin sen tyystin, enkä itkenyt edes hautajaissa. Kuinka otin myös sairaalloisen syyllisyyden harteilleni siitä, etten voinut poistaa surua niiden ihmisten harteilta, joita tämä hirvittävä tragedia myös vahvasti kosketti. Tällainen syyllisyyden taakka oli seurannut minua lapsesta saakka. Olihan varteni kasvanut kieroon jo varhaisina vuosinani syntyneestä rakenteellisesta dissosioitumisestani.

Kun taustalla on valmiina vaikea ja käsittelemätön joulutrauma, ei asiaa auta yhtään se, että traumoja on syntynyt lukuisina jouluina lisää juuri noiden suljetuilla osastoilla viettämieni joulujen takia. Uusia traumoja vanhojen traumojen päälle, jotka kaikki lopulta jäävät käsittelemättä, kun oikeanlaista apua ei ole saatavilla. Sairaalatraumojani ei ole koskaan ennen tätä vuotta käsitelty, sillä hoitavan tahon on helpompi kieltää niiden traumatisoivaa vaikutusta. Ja on helpompi sanoa, että vaikka se traumatisoisikin, on kaikki kuitenkin mennyt ns. ohjekirjan mukaan ja sen mukaan, mikä potilaalle on parhaaksi. Silloin, jos sinulle sanotaan, että traumasi aiheuttaja on ollut oikeutettua, ei traumasta eheytymistä voi tapahtua. Jos sairaalahoito ja sen hoidolliset ääritoimenpiteet kuuluvat elämäsi suurimpiin traumoihin, ne tulisi todellakin käsitellä ymmärryksellä ja empatialla. Sitä olen tänä vuonna saanut osakseni hoitajaltani. Olen myös kuullut lääkäriltäni sanat: ”Olen pahoillani puolestasi. Olen pahoillani kaikesta siitä, mitä olet joutunut kokemaan.” Kuinka suuri merkitys tuollaisilla sanoilla voikaan olla. Kuinka paljon yksi yksinkertainenkin lause voi eheyttää särkynyttä.

On vaikea sanoa, mikä kaikki on tänä vuonna kasvattanut psyykkistä toimintatasoani, mutta tärkein tekijä siihen on ollut ymmärretyksi tuleminen ja se, että oma tarinani on todellakin tullut kuulluksi. Ja että vihdoinkin, kaikkien tuskaisten vuosieni jälkeen, olen saanut hoitavalta taholta oikeanlaista apua itselleni. Saan olla mitä kiitollisin siitä, että nyt kun joulu hiljalleen lähestyy, en tunne lainkaan pelkoa. Tuntuu siltä, kuin jokin suuri ja musta varjo olisi väistynyt jouluni yltä. Toki joulu saa minussa yhä aikaan surun tunteita, mutta suru on ikään kuin puhdasta ja sanoitettua surua. Se ei ole enää vain musta ja mykkä möykky sisälläni, sillä pelko ei enää pidä tämän joulusuruni kädestä kiinni. Kun surun kohtaamista ei tarvitse pelätä, ja kun se ei enää aiheuta pelkoa mielen pirstoutumisesta, surun voi kohdata eheyttävällä tavalla.

En voi sanoa, että joulufobiani olisi tyystin väistynyt. Sitä se ei ole. En myöskään voi sanoa, etteikö minussa yhä asuisi joulutraumojani välttelevää osaa, sillä niinkään asia ei ole. Tämä vuosi on ollut kuitenkin käänteentekevä vuosi, ja saan kulkea kohti joulua turvallisemmin mielin kuin viiteentoista vuoteen. Viisitoista vuotta sitten vietin elämäni ensimmäisen joulun suljetulla osastolla. Sen jälkeen en ole muita lahjoja jouluikseni kaivannut kuin sen, että saisin olla terve. Vaikken nyt joulun lähestyessä sitä osaakaan pelätä, on minulla yhä tuo samainen lahjatoive. Ja se tulee olemaan toiveeni koko loppuelämäni.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani