Valo voittaa varjon


Tässä minä olen, kaikesta huolimatta. Kun pysähdyn tuon lauseen äärelle, tunnen lähes hämmennystä. Miten se voi olla mahdollista? Miten ihmeessä olenkaan jaksanut selviytyä matkani tähän pisteeseen saakka, enkä ole luovuttanut? Että olen pitänyt jostain elämän reunasta kiinni, vaikkakin joskus ehkä jopa tiedostamattanikin. Varsinkin viisitoista vuotta, jotka kuljin väärä psykiatrinen diagnoosi harteillani, enkä sen vuoksi voinut saada oikeanlaista apua itselleni, olivat kuin vuosia elävältä haudattuna. Viisitoista pitkää vuotta, jolloin elämäni on ollut kaukana elämisen arvoisesta. Se oli suruun ja pelkoon sidottua elämää. Toistuvia mielen särkymisiä. Toistuvia mielen palapelien kasaamista. Kuinka tulevaisuuteni näyttäytyikään edessäni aivan turhalta. Kuinka se tuntui olevan kuin pelkkä mustuuttaan ammottava aukko, joka on niellyt kaikki mahdollisuuteni edes jollain tavalla elämisen arvoiseen elämään.

En voi sanoa, että elämäni ensimmäiset 44 vuottakaan olisivat olleet helppoa. Jo varhaislapsuudessaan traumatisoitunut ihminen, varreltaan kieroon kasvanut, yritti selviytyä näennäisesti, mutta pinnan alla kuohui valtavan kivun ja tuskan määrä. Elämääni ei helpottanut se, että matkani varrella traumatisoiduin lisää, jo ennen ensimmäistä hirvittävää kokemustani psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, mieleni pirstouduttua traumakuormani alla. Kroonisesti traumatisoitunut ja dissosiaatiohäiriöstä kärsivä ihminen sai osakseen yhä enemmän lisätraumatisoitumista, joka edesauttoi yhä uusien mielen pirstoutumistenkin syntyä.

Vielä vuosi sitten, puhumattakaan siitä että palaisin ajassa lisääkin taaksepäin, en olisi ikimaailmassa uskonut, että vielä jonain päivänä opiskelen mielenterveyspuolen kokemusasiantuntijaksi. Että saan mahdollisuuden kertoa omaa tarinaani siitä näkökulmasta, millaisena itse sen olen kokenut. Että se matka, jonka niin äärimmäisen vaikeana olen kokenut, voisi löytää jopa tarkoituksensa. Että jos oma tarinani ja kaikki kokemukseni voisivat jollain tavoin auttaa muita ihmisiä, se todellakin paikkaisi kaikkein vaikeimpiakin hetkiäni. Että saisin tuntea kiitollisuutta siitä, että minun painajaiseni voisivat auttaa jotain toista ihmistä siten, että hän ehkä säästyisi näiltä vastaavanlaisilta painajaisilta. Tai ei ainakaan olisi niiden keskellä niin yksin, kuin mitä minä olen ollut.

Todellakin. Tässä minä olen, kaikesta huolimatta. Tänäänkin, rauhallisin mielin kotisohvallani, aamukahviani juoden. Tämä hetki on kaunis hetki. Se on suorastaan äärimmäisen kaunis, sillä se ei ole lainkaan itsestäänselvyys. Se, että saan nauttia aamukahvistani kiitollisena nykyelämästäni, ei ole itsestäänselvyys, sillä kiitollisuutta elämästä en kyennyt tuntemaan siinä pirstoutumisten oravapyörässäni, joka kesti kaikki tuskaiset viisitoista vuotta. Toisaalta on myönnettävä, että ilman noita viittätoista vuotta, ei nykyhetkeni tuskin olisi näin suuressa määrin kiitollisuuden täyteinen. Mitä enemmän pimeää tuntee, sitä enemmän osaa arvostaa valoa. Pieniäkin määriä valoa. Puhumattakaan siitä, että tämänhetkinen elämäni pitää sisällään valoa runsain määrin, vaikkakin eheytymismatkani on vielä keskeneräinen.

En olisi ikimaailmassa uskonut, että voisin saavuttaa elämässäni tällaisen pisteen, jossa voin sanoa olevani eheämpi kuin koskaan eläissäni. Ja että elämäni todellakin tuntuu elämisen arvoiselta. Surullista on se, etten olisi ikinä voinut saavuttaa tätä tilaani, ellen olisi tänä vuonna tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla. Surullista on se, että jouduin odottamaan oikeaa apua saadakseni viisitoista pitkää ja tuskallista vuotta. Nyt kun olen tässä, tässä hetkessä, niin valo minussa kuitenkin voittaa surun varjon. Siitäkin olen mitä kiitollisin.

And here you are living
despite it all

~Rupi Kaur~

Kommentit

  1. Hieno ja koskettava blogi, täynnä valoa ja iloa, varjoista kirkkaaseen auringonvaloon tulleen häikäistymistä. Myös lukijana elin mukana ja näin varjoista tulevat jäljet. Vain pimeyttä kokenut voi häikäistyä valosta. Iloitsen kanssasi siitä, mitä olet löytänyt matkallasi, arvokkaita ja kauniita asioita, jotka suodaan vain harvoille. -harzu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis kiitos sanoistasi ja myötäiloitsemisestasi. Matka on ollut varsin haasteellinen, mutta nykyhetkessä kiitollisuus on kuitenkin mitä parhain voimavara. Matka jatkuu yhä, ja vaikeitakin asioita joudun kohtaamaan, mutta pimeyteen on nyt turvallista kurkistella, kun valo on matkaseurana.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani