Voittaja jo valmiiksi


Kirjoitin viime kesänä seuraavat lauseet: ”Minussa on sykkivä jano. Ei kostolle, vaan oikeudelle kaiken sen osalta, mitä olen joutunut kokemaan viimeisten viidentoista vuoden osalta. Ja oikeudeksi riittää, jos vielä joskus saan kuulla oikealta taholta sanat: Se ei ollut oikein.” Nuo sanat todellakin olivat sykkineet mielessäni jo vuosikausia, mutta tuolloin ne uuvuttivat minua. Uuvuttivat lähes kyyneliin saakka. Kuinka olinkaan taistellut viisitoista vuotta sen eteen, että tulisin oikealla tavalla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Jaksaisinko enää taistella ripaustakaan?

Kuinka usein olinkaan jo pitänyt potilasvahinkoilmoituspapereita käsissäni. Tehnyt päätökseni puolustautua. Hakea oikeutta. Kesälläkin minulla oli nuo paperit kotonani printattuina ja olin tilannut itselleni kaikki potilaskertomukseni psykiatriselta puolelta aina viidentoista vuoden ajalta. Se on paksu opus. Paksu painajaistarinani. Näin kuitenkin täysin mahdottomana sen, että mitenkään onnistuisin kiteyttämään koko elämäni ja viimeksi kuluneet viisitoista vuottani. Miten ylipäätään minun sanani voisivat painaa siten, että ne olisivat painavammat kuin se noin 10 cm paksu kirjanen sairaushistoriaani? Kuka edes kuuntelisi yhden ihmisen ääntä ja tarinaa inhimillisestä näkökulmasta katsottuna, kun vastassa on lukuisa joukko lääkäreitä? Eikö niin, että se yhden ihmisen ääni hukkuisi lääketieteellisen jylinän alle? Ja kuinka suurella todennäköisyydellä tuo potilasvahinkoilmoitus, jonka eteen olisit tehnyt valtavan työn, palautuisi bumerangina takaisin sinulle kielteisen päätöksen kera. Niin. Jaksanko ryhtyä siihen kaikkeen? Jaksanko enää, kaikkien näiden viidentoista vuoden jälkeen? Noita asioita minä tuolloin mietin. Ja päätin luovuttaa.

Kuitenkin, kun aloin vihdoin viimein tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla, se oli kuin vastaus mitä suurimpaan rukoukseeni. Mitä suurimpaan tuskanhuutooni. Siihen kirkuvaan avunhuutoon, jonka ääni aivan liian usein on tukahdutettu joko lääkkeillä tai sitten lukittu yksinäiseen mykkyyteen suljetun osaston eristyskoppiin. Olin jo saanut mitä kauneimman lahjankin omalta uudelta hoitajaltani. Olin saanut särkyä eheyttävästi. En joutunut jäämään kipuni ja takaumaitkuni keskellä ilman eheyttävää kosketusta. Ilman täydellisesti ymmärtävää ja empaattista läsnäoloa. Se on mitä tärkein lahja, mitä psykiatrian ammattilainen voi antaa särkyneelle. Ja minutkin se herätti yhä syvemmälle eheytymisen matkallani. Lääkäriltänikin sain kuulla sanat: ”Olen pahoillani puolestasi. Olen pahoillani kaikesta siitä, mitä olet joutunut kokemaan.” Eheytymisprosessini hän puolestaan sanoitti seuraavasti: ”Olen todella iloinen puolestasi.” Kuinka äärimmäisen hyvältä ja tärkeältä tuntuikaan kuulla nuo ymmärtävät sanat. Toisaalta olin kuitenkin myös uupunut kaiken sen valtavan kiitollisuuden edessä, että nyt tulen ymmärretyksi. Että ihminen minussa nähdään ja kuullaan. Vihdoin ja viimein.

Myöhemmin tänä vuonna, eräällä käyntikerrallani psykiatrian poliklinikan hoitajani luona, sain kuulla niin kipeästi kaipaamani sanat: ”Se ei ollut oikein.” Ja mitä nuo sanat saivatkaan minussa aikaan. Murruin aivan tyystin kaikesta siitä ymmärryksestä ja myötätunnosta, mitä juuri siinä hetkessä osakseni sain. Minua kuullaan! Minua ymmärretään! Enää en taistele yksin tuulimyllyjä vastaan! Kuinka suuria tunteita minussa heräsikään. Valtava kiitollisuus koko tästä kuluneesta vuodesta, mutta myös äärimmäinen suru kaikista niistä vuosista, jolloin taistelin yksin ilman ymmärtäjää. Ilman oikeanlaista apua.

Ehkä nuo kuulemani sanat, ”Se ei ollut oikein”, herättivät minuun myös aivan uudenlaisen rohkeuden ja voiman, sillä sain kuin sainkin vielä lopulta potilasvahinkoilmoituksenkin laadittua. Juuri tällä hetkellä se on käsittelyvaiheessa.  Olen lähes varma, että päätös tulee olemaan kielteinen, ettei vuosikausia sitten saamaani väärää diagnoosia katsota potilasvahingoksi, mutta tämän vahinkoilmoituksen tekemisellä oli minulle suunnattoman suuri merkitys. Sain kirjoittaa tarinani sellaisessa muodossa, miten se oikeasti on. Miten kukaan toinen ihminen voisikaan tietää totuutta minusta paremmin kuin minä itse. Tiedän nyt, että tarinani luetaan. Että tulen kuulluksi. Että se ääni, joka minussa nykypäivänä niin rohkeasti puhuu, kuullaan. Vaikka kuuleminen ei aina tarkoita sitä, että vastapuoli ymmärtäisi kuulemansa, niin suuren vapautuksen tunteen kuitenkin jo sain palkinnokseni. Ja mikä tärkeintä, kun luovutin tarinani eteenpäin, se synnytti minussa tietoisuuden siitä, että negatiivinenkaan päätös ei lopulta olisi kohdallani häviö. Ei, sillä olen voittamassa itselleni terveyden. Ja se on arvokkainta mitä tiedän.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani