Psykoosioravanpyörästä perhoseksi


Minusta piti tulla kokemusasiantuntija, mutta päädyin matkani varrella valitsemaan toisin. Päätin nyt kuitenkin jakaa blogissani sen tarinan, mitä minun oli tarkoitus jakaa eteenpäin kokemusasiantuntijan roolissa. Miltä tuntuukaan olla kuin elävältä haudattu 15 vuoden ajan? Miltä tuntuu, kun mieli pirstoutuu kymmenen kertaa väärän diagnoosin vuoksi, kun sinua ei yksinkertaisesti nähdä, kuulla ja ymmärretä? Miltä tuntuukaan, kun vapaudut haudastasi takaisin elämään? Tai pikemminkin vapaudut elämään ylipäätään ensimmäistä kertaa eläissäsi. Elämään siten, että voit tuntea sellaiset siivet selässäsi, jotka oikeasti kantavat silloinkin, vaikka jalkasi toisinaan tuntuisivatkin huterilta.

Tahdon jakaa nyt tämän tarinani kokonaisuudessaan, sillä uskon sen joskus löytävän edes yhden sellaisen vastaanottajan, joka voi saada tarinastani ehkä jotain tärkeää vertaistukea. Ehkä tarinani joskus tavoittaa jonkun hoitavan tahon siten, että ainakin yhdet silmät avautuvat näkemään tarinassani jotain sellaista, että ainoastaan lukijan silmät eivät avaudu, vaan että hänen sydämensä myös havahtuu siihen, että jokainen potilas on oikeasti ihminen. Ei pelkkä diagnoosi paperilla. Ja että kaikkein tärkeintä on se, että potilaan oma tarina tulee nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Ainostaan siten paraneminen voi alkaa.

ELÄVÄLTÄ HAUDATTU

44 vuotta kroonisesti traumatisoituneena, niistä 15 vuotta kuin elävältä haudattu, ilman mahdollisuutta elämisen arvoiseen elämään. Mielen pirstoutumisia ja uudelleen kasautumisia, ihan vain siksi, että mieli saa pirstoutua uudelleen. Kerta toisensa jälkeen. Kuinka paljolta olisinkaan voinut säästyä. Kuinka valtava merkitys sillä onkaan, että tulet kuulluksi. Että se tarina, jonka yksin sinä voit kertoa, tulee kuulluksi. Eikä ainoastaan kuulluksi, vaan myös ymmärretyksi. Ja että vaikka kantaisit matkassasi mitä tahansa diagnoosia, olisit aina ensisijaisesti ihminen, jolla on matkassaan mitä tärkeintä tietoa sisällään pitävä tarina. Todellakin ihminen, ei ainoastaan diagnoosi paperilla.

Viisitoista lohdutonta vuotta, jotka ovat tuntuneet ikuisuudelta. Aivan liian kauan kesti, ennen kuin sain auttavan valon pimeyteeni.

Mieleni pirstoutui ensimmäisen kerran psykoosiin vuonna 2002. Näitä psykoottisia pirstoutumisia minulla on ollut kaikkiaan kymmenen. Viisitoista pitkää vuotta taistelua ja selviytymistä, eikä ole lainkaan itsestään selvää, että olen vielä ylipäätään tässä. Että elän ja hengitän. Että olen jaksanut selviytyä. Puhumattakaan siitä, että vuoden 2017 alussa, jaksoin kohdata kipurajani täyttymisen terveellä ja eteenpäin ajavalla aggressiolla, joka edesauttoi sitä, että minusta, näkymättömäksi ja mykäksi lyödystä, alkoi muodostua näkyvä ja kuuluva sillä tavalla, että vihdoinkin tulin ymmärretyksi myös hoitavalla taholla.

Saan olla mitä kiitollisin siitä, että samaan aikaan, kun kipurajani täyttyi, kohtasin ihmisen, joka todella näki, kuuli ja ymmärsi minun kipuni. Tuo ihminen oli uusi hoitajani psykiatrian poliklinikalla, jonka vastaanotolle saapuessani kuljin yhä osittain pimeydessäni, mutta jonka ymmärryksen myötä minuun syntyi mitä vahvin usko siihen, että nyt olen matkalla kohti vapautta. Vihdoinkin. Sellaista vapautta, mikä olisi voinut syntyä jo viisitoista vuotta ennen tuota tapaamistamme, jos olisin tullut tuskani kanssa oikealla tavalla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi ensimmäisellä hoitojaksollani psykiatrisessa sairaalassa. Tai edes toisella. Tai kolmannella. Mitä aiemmin olisin saanut apua traumatisoituneelle ja dissosioituneelle mielelleni, aina enemmältä kivulta olisin voinut säästyä.

PSYKOOSI = ÄÄRIMMÄINEN PAKOKEINO

Vuosikausien ajan elämästäni, näennäisen normaali persoonallisuuden osani oli mestari ylläpitämään niin vankkoja kulisseja, ettei se ihminen, joka kulki elämässään eteenpäin irrallaan traumoistaan, niitä edes tiedostanut. Jo varsin nuorena aloin kärsiä erilaisista somaattisista vaivoista, joille ei löytynyt mitään syytä. Enkä ikimaailmassa olisi tuolloin edes hyväksynytkään sitä, että kipuni voisi olla psykosomaattista. Vaikka olinkin jo lapsena äärimmäisen herkkä, opin kuitenkin pian piilottamaan tunteeni. Opin tukahduttamaan varhaislapsuuteni vakavat traumat niin hyvin, että blokkasin ne tietoisuudestani jopa kokonaan. Persoonallisuuteni näennäisen normaali osani keskittyi niin voimakkaasti traumamuistojen välttämiseen, turruttamiseen ja osittaiseen amnesiaan, muistinmenetykseen, ettei ulkopuolinen ihminen olisi mitenkään voinut tietää kaikesta siitä mykästä tuskasta, mitä sisimmässäni kuitenkin kannoin.

Jokapäiväistä elämääni elävä pääosa eli siis irrallaan traumoistani ja välittyi näennäisen normaalin persoonallisuuden osani kautta. Tämän osan ollessa aktivoituneena, ihminen voi näyttää melko tasapainoiseltakin ja pyrkii elämään normaalia elämää. Normaalius oli kuitenkin elämässäni vain näennäistä traumoihin liittyvien asioiden välttämisen myötä.

Elämäni oli ollut hyvinkin pitkälle pakenemista jo ennen ensimmäistä psykoosiani, joka on pakokeinoista äärimmäisin. Olin kuitenkin toteuttanut tätä pakenemista myös aivan konkreettisellakin tasolla, enkä ainoastaan mieleni tasolla. Tähän pakenemiseeni kuului mm. lähtö nuorena aupairiksi Yhdysvaltoihin. Pakenin sinne hieman toisenlaisissa merkeissä uudelleen vielä myöhemminkin. Tahdoin paeta perheeni tuskaa. Tahdoin paeta sitä sairasta vastuuta, jonka olin harteilleni langettanut jo aivan pienestä lapsesta saakka, varhaislapsuuteni traumatisoitumisesta ja dissosioitumisesta johtuen. Sitä vastuuta, että minun pitäisi parantaa alkoholisti-isäni ja sureva äitini. Sitä, että koko perheeni onni olisi minun vastuullani. Tahdoin elää edes hetken ihan vain itselleni.

Aupairvuosi oli sekä ihana että kamala. Ihana siksi, että sain hengittää vihdoinkin ikiomaa ilmaani, mutta kamala siksi, että koti-ikävä painoi koko ajan taustalla, jonka kuitenkin piilotin kaikilta. Ja olihan minulla sisimmässäni jo valmiiksikin paljon lapsuudestani asti opittua piilotettua surua, syyllisyyttä, häpeää ja tukahdutettua vihaakin. Kyvyttömyyteni purkaa tunteitani ajoi minut syömishäiriöön, bulimiaan, josta tuli elämänkumppanini lähes viideksitoista vuodeksi. Jollain tasolla tiedostin, että yritin oksentaa sisältäni jotain sellaista tuskaa, jota en kyennyt sanoittamaan. Vääristynyttä kehonkuvaa minulla ei ollut missään vaiheessa, ja ehkä koin bulimian ikään kuin ymmärtäjäkseni, olkoonkin, että ystävän sijasta se oli mitä pahin viholliseni. Salasin bulimiani tyystin muilta ihmisiltä. Salasin jatkossakin kaiken, mitä minussa hiljalleen alkoi paljastua sen myötä, kun näennäisen normaali personallisuuden osani alkoi murentua kaiken kantamani kivun alla.

Tulin huumatuksi kesällä 2002, jolloin nuoruuden ystäväni sekoitti tietämättäni amfetamiinia punaviinini sekaan iltaa viettäessämme. Tuolloin traumatsunamin aalto löi ylitseni ensimmäisen kerran kaikella voimallaan ja mieleni pirstoutui psykoosiin. Olin aiemmin ajatellut, että kyseessä oli puhdas amfetamiinipsykoosi, mutta nyt myöhemmin, kun olen oppinut itsestäni enemmän, ymmärrän sen, kuinka huumaavan aineen vaikutus kehossa voi pirstoa vahvankin kulissin, jota jo lapsuudessaan rakenteellisesti dissosioitunut ihminen matkassaan kantaa. Mitä minulle tuolloin, traumatsunamin iskiessä sitten tapahtui? Emotionaalinen ja aivan liikaa traumatisoitunut osani otti minusta täyden vallan ja tietoisuuteni todellisuudesta katosi.

Mieleni pakeni kaikkien traumojeni kohtaamista. Tuolloin jokin osa minussa pakeni myös tuota hirvittävää kaaostilaa. Pakenin etsimään apua karismaattisesta uskonlahkosta, ja minulle sanottiin, että olen riivattu. Puolestani rukoiltiin ja ryhdyin käymään erilaisissa rukous- ja ylistysilloissa. Minut jopa opetettiin rukoilemaan kielillä, jonka sanottiin olevan Pyhän Hengen armolahja. Kielillä rukoillessani vaivuin usein transsitilaan, joka tuntui hyvältä. Sellaisessa tilassa kuvittelin olevani lähellä Jumalaa ja uskoin kaiken olevan Jumalalle mahdollista. Jopa kuolleiden rakkaideni herättäminen henkiin.

Noihin aikoihin isäni sairastui syöpään ja kannoin vastuuta hänen paranemisestaan. Koin, että on minun vastuullani rukoilla hänet terveeksi, sillä olinhan jo lapsesta saakka sairastunut vääränlaiseen vastuun kantamiseen omasta perheestäni. Rukoilin itseni yhä syvemmälle ja syvemmälle transsiin, kunnes en enää suostunut puhumaan muuta kuin tuota epämääräistä rukouskieltä. Siinä tilassa minut kiikutettiin ensimmäisen kerran psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Tuolloin elettiin joulua 2002, ja surullinen joululahjani oli diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, josta en itseäni milloinkaan löytänyt, ja jota en kertaakaan ole kokenut omakseni. Tuolloin minussa syntyi uusiakin dissosiatiivisia osia lisätraumatisoitumisen myötä, johtuen siitä, miten hirvittävänä koin ensimmäisen sairaalahoitojaksoni.

Jälkeenpäin, kun olen opiskellut dissosioituneita osiani, tunnistan itsessäni erilaisten osien lisäksi myös ns. psykoosiosan, joka ikään kuin varjon lailla on seurannut emotionaalista persoonallisuuden osaani aina ensimmäisestä psykoosistani asti. Kun emotionaalinen personaallisuuden osani syrjäyttää näennäisen normaalin persoonallisuuden osani ja pirstoo mieleni, tämä varjo aloittaa ns. hallitsemattoman tanssinsa, jonka askelkuvioista on vaikea saada selvää. Kuitenkin nämä askeleet ovat jokaisessa kymmenessä psykoottisessa tilassani toistaneet samantapaista kaavaa. Uskonkin, että askelilla on ollut tarkoituksensa. Ja että jokainen niistä on kertonut tarinaa. Tarinaa siitä punaisesta langasta, miksi mieleni on särkynyt. Mikä on ollut niin suuri kipu, että olen sitä paennut. Mikä on ollut niin tuskallista, että mielen on täytynyt paeta näin äärimmäisellä tavalla. Tanssiaskelkuvioni taustalla oleva ydinongelmani ei kuitenkaan voinut aloittaa eheytymistään, vasta kuin vuonna 2017 kun vihdoinkin tulin oikealla tavalla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla.

PSYKOOSI = TAHTO PARANTUA

Minut on hoidollisesti palautettu takaisin psykoottisesta tilasta yhteiskuntakelpoiseksi lukuisia kertoja, mutta se, että olisin kyennyt elämään tämän jälkeen elämisen arvoista elämää, on ollut mahdotonta. Sen ovat saaneet aikaan sekä toistuvat sairaalatraumani että psykiatrinen diagnoosini, kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota matkassani kannoin, ja jonka läpi minut nähtiin, ja jonka mukaan minua kuunneltiin ja hoidettiin aina viidentoista vuoden ajan. Kuuntelematta lainkaan sitä, että ihminen minussa yritti puhua diagnoosiani vastaan.

Jo ensimmäinen mieleni särkyminen oli samalla ensimmäinen kirkuva avunhuutoni: ”Nähkää minut, kuulkaa minut, ymmärtäkää minua! Auttakaa minua!” Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jouduin odottamaan tuskani kanssa viisitoista pitkää vuotta. Toki minut palautettiin yhteiskuntakelpoiseksi, mutta koska sairastumiseni traumaperäisyyttä ja dissosiaatiota ei tunnistettu, jäin ilman oikeanlaista jatkohoitoa. Ja ilman oikeanlaista hoitoa, ei eheytymistä yksinkertaisesti voi tapahtua.

Mitä enemmän emotionaalinen persoonallisuuden osa saa traumapainetta harteilleen, sitä herkemmin se reagoi myös erilaisiin traumoista muistuttaviin triggereihin. Ja mitä herkemmin se reagoi, sitä herkemmin se myös voi syrjäyttää näennäisen normaalin persoonallisuuden osan, ja pirstoa mielen psykoosiinkin asti. Minunkin kohdallani on aina ihmetelty sitä, miksi sairastumiseni ovat olleet niin yllättäviä. Kuinka ne eivät ole juurikaan antaneet varomerkkejä, kuten kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä yleensä, vaan vasta ennen kuin on jo liian myöhäistä. Ja että miksi sairastumiseni ovat aina niin rajuja. Tämä on johtunut jo entuudestaan suuren ja hoitamattoman traumakuormani kasvamisesta, sekä uusien osieni syntymisestä lisätraumatisoitumisen myötä. Tätä ihmettelyä tuskin olisi lainkaan syntynyt, jos minut olisi alunperinkin diagnosoitu toisin, kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisen psykoosijakson sijasta.

Jo toisella sairastumiskerrallani kirjoitin paperille sanat: Psykoosi = Tahto parantua. Tiedostin itse, että omalla kohdallani psykoosini ovat mitä suurimpia avunhuutoja ja syvintä tahtoani parantua. Sitä en osannut kuitenkaan kunnolla sanoittaa, mistä tahtoisin parantua. Sisäinen kipuni oli niin valtavaa, niin täynnä solmuja ja aukkojakin, ettei tuota vyyhtiä olisi edes voinut sanoiksi pukea. Ei ainakaan ilman sellaista ihmistä, joka todella olisi valmis sinua kuulemaan, sinut näkemään ja sinua ymmärtämään. Kunpa joku ammattilainen olisikin jo vuonna 2002 nähnyt minussa sen, että tahdoin vain yksinkertaisesti parantua muistoistani kärsimisestä sekä dissosiaatiostani, joka oli syvästi pureutunut minuun, ja joka oli koko elämäni ajan ollut eräänlainen selviytymiskeinoni kaiken kipuni keskellä. Kunpa joku olisi etsinyt minusta punaisen langan pään ja lähtenyt kerimään vyyhtiä yhdessä kanssani.

KIDUTUSJÄLJET KEHOSSA

Psykoosipotilaan palauttaminen yhteiskuntakelpoiseksi voi olla potilaalle hyvinkin traumatisoivaa. Sen jättämät jäljet voivat pahimmillaan toimia sellaisina triggereinä, ärsykkeinä, jotka aikaansaavat mielen pirstoutumista yhä uudelleen, jos kontolla on jo valmiiksi vaikeita ja käsittelemättömiä traumoja. On äärimmäisen surullista, että se, mikä katsotaan potilasta hoidettaessa hänen parhaakseen, voi kuitenkin rikkoa tuon ihmisen herkkää sisintä ja haurasta mieltä jo entisestään. Surullista on myös se, että traumaattiset sairaalahoitokokemukset voivat synnyttää ihmiseen myös pelkoa. Pelkoa, jopa kauhuakin siitä, että joutuisi noita kokemuksia vielä joskus uudelleen kokemaan. Tämä voi valitettavasti estää jopa avunpyytämisen silloinkin, vaikka se olisi tarpeen.

Toki on potilaita, jotka eivät välttämättä edes muista noita kokemiaan psykiatrisen hoidon äärihoitotoimenpiteitä. Toisten ihmisten muisti on suojaavampi kuin toisten. Itsekään en kykene jokaista elämäni tuskallisinta hetkeä muistamaan, mutta aivan liikaa minä kuitenkin muistan. Aivan liikaa kannan matkassani näitä sairaalatraumojani ja toivonkin, että muu traumakuormani tulisi väistymään ajan mittaan siten, etteivät sairaalatraumanikaan enää toimisi kohdallani niin valtavan voimakkaina triggereinä.

Eristämisiä, lepositeitä, huonehoitoja, zombieksi lääkitsemistä. En voi sanoin kuvailla niitä traumojen määriä, joita psykiatrisen sairaanhoidon ääritoimenpiteet ihmiselle voivat aiheuttaa. Miltä tuntuu olla hylättynä hämärään yksinäisyyteen? Joutua virtsaamaan ja ulostamaan eristyskopin lattialle. Olla kahlittuna lepositeisiin silloinkin, kun lääkkeet ovat aiheuttaneet sinulle levottomien jalkojen oireyhtymän koko kehoosi. Olla huumattuna sellaiseksi zombieksi, ettet meinaa pystyä kävelemään, joudut pitämään vaippoja ja kuola valuu suusi pielestä. Ihminen sinussa yrittää huutaa hätäänsä, mutta suusi on tukittu mykkyyteen. Puheesi on pelkkää puuroa. Itkemään sinä tuolloin kyllä kykenet.

Se kipu, joka psykoosejani on edeltänyt, on niin äärimmäistä, että se on myös mykkää. Ei sellaiselle tuskalle löydy sanoja. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Miltä tuntuukaan, kun kaikki kipu on sisälläsi, eikä kukaan näe, kuule tai ymmärrä sitä. Ja koska et kykene kipuasi sanoittamaan, koet saavasi kipusi vuoksi myös mitä suurimman rangaistuksen, kun löydät itsesi esimerkiksi yksin itkemästä ja huutamasta psykiatrisen sairaalan eristyskopista. Löydät itsesi sieltä ties jo kuinkakin monennen kerran. Löydät itsesi tilanteesta, jossa ihmisen alkukantainen taistele tai pakene –reaktio on tukahdutettu. Se tuntuu kuin henkiseltä raiskaamiselta. Taistelet yksin mielessäsi, mutta lopulta et voi muuta kuin alistua. Alistut johonkin sellaiseen tilaan, joka on sietämätön ja joka tuntuu kidutukselta. Näin ollen se, mikä sinulle on katsottu parhaaksi, ja jonka niin monesti kuulet olleen ainoa käytettävissä oleva vaihtoehto, on jättänyt kehoosi jäljet kidutustraumasta, joka on yksi pahimmista emotionaalisista traumoista.

Rajua, mutta totta. Ainakin omalta kohdaltani.

Todellakin toivoisin, että rajuimpiin äärihoitotoimenpiteisiin voitaisiin keksiä jotain vaihtoehtoja. Että psykiatrinen sairaanhoito saisi osakseen riittävän määrän lisää resursseja, jotta esimerkiksi vierihoitoa voitaisiin käyttää huomattavasti nykyistä enemmän. Toivoisin myös, että kiinnitettäisiin enemmän huomiota siihen, miksi ihmisen mieli alunperinkin on särkynyt, jotta häntä voitaisiin hoitaa siten, ettei ainakaan lisätraumatisoitumista tapahtuisi hoidon vuoksi. Tämä edellyttää potilaan tarinan tuntemista, mikä onkin mitä tärkeintä sekä diagnosoinnissa että oikeanlaisen hoitomuodon valitsemisessa.

UUDEN ELÄMÄN LAHJA

Jos vuosi 2002 mullisti elämäni negatiivisella tavalla, oli vuosi 2017 puolestaan täysin päinvastainen mullistus. Kuinka huikeaa olikaan lopulta kohdata ne oikeat ihmiset, uusi hoitajani ja uusi lääkärini psykiatrian poliklinikalla, jotka todella osasivat auttaa minua oikein, tunnistaen traumaperäisen stressihäiriöni ja dissosiaationi. Enää minun ei tarvinnut taistella ikään kuin tuulimyllyjä vastaan, vaan ainoastaan antautua sille hoidolle, joka vihdoinkin on mahdollistanut eheytymiseni. Kuinka upeaa oli myös ruveta ahmimaan kirjallisuutta ja tietoa traumaperäisestä stressihäiriöstä ja dissosiaatiohäiriöstä, kun tuntui siltä kuin nämä kirjat olisivat kertoneet juuri minusta. Kuinka olisin lukiessani ollut samanaikaisesti sekä lääkärin että terapeutin vastaanotolla, kuin myös elämäni ensimmäistä kertaa sellaisessa vertaistukiryhmässä mihin sovin ja kuulun. Olin löytänyt tieni kotiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siltä se todellakin tuntui. Olin ollut eksyksissä koko 44 vuoden mittaisen elämäni ajan, taistellut kaoottisen viisitoistavuotisen sotani, mutta nyt sain lopulta oivaltaa itseni ja aloittaa mitä tärkeimmän matkani kohti sellaista vapautta, jossa vielä jonain päivänä dissosioituneet osani voisivat olla integroituneet yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi.

Sen myötä, kun sain tuntea tulleeni ymmärretyksi itseni ulkopuolelta, kuin myös kaiken opiskeluni myötä, oma elämänmittainen, hyvinkin haavainen tarinani alkoi selkiytyä. Se kirkastui pala palalta, ja näitä paloja kävin läpi sekä itsekseni kirjoittamalla että yhdessä hoitajani kanssa. Toiset palat olivat synkistä synkimpiä. Niin mustia, että pelkäsin niiden kohtaamista lähes kauhun tunteisiin saakka. Pelkäsin, että jos avaan sen tarinan, mitä joku paloista piti sisällään, toiselle ihmiselle, on se niin sietämätöntä, että psyykeni ei kestä sitä pirstoutumatta. Kuitenkin, kun uskaltauduin avaamaan suuni, vaikkakin toisinaan henkeäni haukkoen ja yksi sana tai lause kerrallaan, minä onnistuin. Onnistuin oksentamaan itsestäni ulos sellaisiakin tarinoita, joita olen kantanut mukanani mitä mustimpina salaisuuksina yli puolet tähänastisesta elämästäni. Salaisuuksia, jotka ovat aina näytelleet osaa sairastumisissani. Onnistuin myös kohtaamaan niitä kiputiloja, mitä seuraa siitä, kun onnistut syrjäyttämään jotakin traumaosaa välttelevän osasi, ja vapautat itsestäsi sen tarinan, mitä tuo välttelevä osa yrittää suojella viimeiseen asti.

Jos avaisin koko elämänmittaisen haavani tarinan, tai niitä mustimpien palojen salaisuuksia ihmisten edessä, se voisi olla psyykelleni liian kuormittavaa. Enkä usko sen olevan muutenkaan tarpeen. Sen kuitenkin uskon, että kaikki se, mitä elämäni matkan varrella olen joutunut kokemaan, aina varhaislapsuudestani asti, on sellaista, että ymmärrykseni ihmisten erilaisiin traumaattisiin kokemuksiin on hyvinkin laaja. Senkin minä allekirjoitan, että jokaiseen psykoosiini on ollut äärimmäisen hyvä syy. Niin valtava kipu, että sen alla ihmismielikin ikään kuin muuttaa muotoaan. Ja mitä muodonmuutos onkaan? Eikö se parhaimmillaan voisi olla mahdollisuus?

Entä jos traumaperäisen psykoosin näkisikin prosessina, jota tulisi hoitaa ikään kuin muodonmuutosta ja mitä suurinta mahdollisuutta. Että pyrittäisiin näkemään perhonen kotelossaan ja murtamaan kuorta pala palalta, jotta ydin paljastuu. Ja että muistettaisiin vielä keskeneräisen perhosen äärimmäinen hauraus ja herkkyys kuoren sisällä, ja kohdeltaisiin sitä sen mukaisesti. Kuinka paljon uusia mahdollisuuksia näillä perhosilla voikaan olla, kun ne pääsevät vihdoin vapauteen kotelonsa, eli ydinongelmansa, puristuksista. Kuinka ne voivatkin eheytyä traumoistaan, kun niitä autetaan oikealla tavalla avaamaan siipensä.

Tänään, tässä hetkessä, minä tunnen itseni perhoseksi. Tunnen hengittäväni aivan uudenlaisen elämän lahjaa, vaikka olenkin vielä keskeneräinen. Ja se, mitä minä nyt voin, eheydyttyäni jo tähänkin pisteeseen saakka, sekä menneen että nykyisen elämäni myötä mahdollisesti jakaa muillekin, voi antaa myös vaikealle matkalleni tarkoituksen.

Kommentit

  1. Mitäpä tähän,tässä niin kaikki..ei sanoilla voi...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani