Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia


En ymmärrä. Milloin ihmeessä opinkaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, etten olekaan elämäni aikana kokenut ainuttakaan psykoosia? Ja niin kuin niitä kaikkien lääkäreiden mukaan on ollut lukuisia. Vaikken koskaan väärää diagnoosiani, kaksisuuntaista mielialahäiriötä, itsessäni tunnistanutkaan, puhuin silti aina läpikäyneeni psykooseja. Puhuin traumaperäisestä psykoosialttiudesta. Eikä tajuntaani meinaa vieläkään mennä sekään, ettei minun oikeasti enää tarvitse taistella hoitavan tahon tuulimyllyjä vastaan. Minä todellakin olen tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Vihdoinkin. Kaikkien tuskaisten viidentoista vuoden jälkeen, jolloin sisimpäni on tuota ymmärrystä osakseen kirkunut.

Edellinenkin blogitekstini, Psykoosioravanpyörästä perhoseksi, tulisi näin ollen kirjoittaa uudenlaiseen muotoon. Ei. Minun tapauksessani ei siis ole ollut milloinkaan kyse psykoositilasta. Ei liioin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Juuri eilen postitse saamassani lääkärinlausunnossakin lukee seuraavasti: ”Ne mitkä aikaisemmin on tulkittu psykoottistasoisiksi kokemuksiksi, ovat jälkeenpäin kuitenkin osoittautuneet dissosiatiivisuudeksi, potilaan erittäin traumaattisesta taustasta johtuen.” On myönnettävä, että lausuntoa lukiessani lähes itkin kiitollisuudesta. Taas jälleen kerran. Siitä kiitollisuudesta, että sekä hoitajani että lääkärini vaihtuivat viime vuoden alussa. Ei tämä ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun lääkärinikin vaihtui, vaan minua on vuosien aikana hoitanut niin monta lääkäriä, että sormeni eivät laskemiseen enää riitä. Ja kaikki heistä ovat sulkeneet sekä silmänsä, korvansa että sydämensä. Nyt tämä uusi lääkärini kuitenkin kohtasi ihmisen minussa. Hän avasi ensimmäiseksi sydämensä. Ja siitä alkoi toipumisen tieni. Se tie, jonka olin enemmän kuin ansainnut.

Kyllä minä olen itkenyt viimeksi kuluneen vuoden aikana ties kuinka monta kertaa siitä kiitollisuudesta, että vihdoinkin se apu mitä osakseni olen saanut, on ollut oikeanlaista. Että enää se mitä sanon, ei mene kuuroille korville. Että nyt kaikki kipuni ja tuskani on nähty ja kuultu. Että nyt minua ymmärretään. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana olen saanut mahdollisuuden paranemiseen, sillä astuihan rakenteellinen dissosiaatiohäiriö minuun jo varhaislapsuudessani. Nyt, pian 45-vuotiaana, olen saanut ottaa askeliani kohti aivan uudenlaista elämää, mutta kyllä se synnyttää väistämättä vihaakin. Vihaa ja surua siitä, kuinka toisin asiani voisivat olla, jos olisin saanut tarvitsemani avun jo reilut viisitoista vuotta sitten, kun ensimmäisen kerrran mieleni pirstoutui vakavaan dissosiatiiviseen tilaan, jonka vuoksi jouduin psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle.

Olisinko koskaan joutunut luopumaan taloudellisesti turvatusta elämästä? Olisiko ensimmäinen avioliittoni kestänyt? En ainakaan olisi tullut hylätyksi avioeropapereiden kera suljetulle osastolle. Olisinko menettänyt työkykyäni? Olisinko nyt mahdollisesti onnellinen äiti? Sitäkään en voi olla kysymättä. Kysymyksiä kysymysten perään. Toki jossittelu on turhaa, sillä ei se saa tehtyjä tekemättömiksi, eikä liioin kaikkia niitä traumaattisia kokemuksia tyhjäksi, joita matkaani on kertynyt väärän diagnoosin ja vääränlaisen hoidon myötä.

Koska kuitenkin olen väärän diagnoosin myötä menettänyt elämässäni paljon, liikaakin, saanut osakseni niin paljon ylimääräistä tuskaa ja kärsimystä, niin jotain hyvitystä kaikelle kaipaisin. Siksi teinkin viime syksynä potilasvahinkoilmoitukseni. Olen miltei varma, että vastaus siihen tulee olemaan kielteinen, mutta sanani ja tarinani sain ainakin kerrottua. Ja valituksenikin tulen ehdottomasti tekemään. Purematta en kielteistä päätöstä niele. On suorastaan huutava vääryys, jos psykiatrisen hoitopuolen hoitovirheet lakaistaan maton alle. Jos niin tehdään, ei muutoksia voi milloinkaan tapahtua. Eivät hoitavan tahon silmät ja korvat, sydämistä puhumattakaan, voi milloinkaan avautua, jos tällainen saa jatkua. Ja todellakin tiedän, etten ole ainoa. En ole ainoa, joka on vuosikaudet kärsinyt väärästä diagnoosista. Ja väärä diagnoosi on hoitovirhe. Ainakin minun mielestäni. On kyse sitten somaattisesta tai psykiatrisesta puolesta.

Muutoksen vaatiminen, itsensä puolesta nouseminen ja oikeuksiensa puolesta taisteleminen ei ole koskaan ylpeyttä. Se on rohkeutta. (Lainaus sivustolta Mielen ihmeet.) 

Kommentit

  1. Moi.Tunnen tarinasi todella hyvin.Minä itse ole myös vakuuttunut siitä että kuljen "väärällä diagnoosilla" silti minusta on myös paha hoitovirhe hoitotaholta että yleensäkkin koko hoito perustuu "oikeaan diagnoosiin" Hoitotahon meinkin on tyyliin tätä: "ei voi olla dissoaatiota jos on ollut psykooseja!" ihan käsittämötän väite tai olettamus hoitotaholla kun kuka tahansa voi kuitenkin psykoosin kokea. Itse usko että psykoosit (kun niitä on toistuvasti ja paljon) ja vakavat mielialahäiriöt( skisofrenia,skitsoaffectiivinen,kaksisuuntainen,persoonallisuushäriö) ovat pääasissa traumojen eri ilmentymismuotoja eli todellisuudessa syvimälle menneitä rajuja dissoaativisia tiloja, varsinkin jos tällä ihmisellä on aivan selkeä traumatausta.Minusta hoitotaholla mennään todella pahasti metsään jos vain personallisuushäiriön omaavat ja dissoaativiset dignosoidut saavat terapiaa vain pääasaissa terapiaa.Mielenhäiriöiden(skisofrenia,skitsoaffectiivinen,kaksisuuntainen,persoonallisuushäriö,monia psykooseja) takana on yleensä traumatausta. Minusta huono psykiatrinen hoidon taso näkyy varsinkin jos ihmisellä on monta dignoosia niin kuin minulla.Yleensän tässä kohtaa pitäisi hoksottimiet alkaa soimaa hoitotaholla että "eikö ole vähän omituista että yhdellä ihmisellä on noin monta dignoosia?!" Jos ihmisellä on monta diganoosia kun on kyse psykiatrisista dignooseista niin yleensä tämäkin osoittaa että ihmisellä on traumatausta.Psykiatrian ala todella tarvitsisi vallakumousta varsinkin traumamojen ymmärrätämisessä ja niiden aiheuttamista mielenpirstoutumisesta joka voi todellakin ilmetä mitä monimuotoisimpina mielia-häiriöinä.Hyvän terapeuttisen hoidon saaminen ei saisi perusta vain niille "valioyksilöille" jotka ovat nyt sattuneet samaan "psykiatrian käsityksen mukaan" sellaisen dignoosi joka oikeuttaa terapiaan.Minusta psykiatrisessahoidossa homma pitäisi olla niin että että terapeuttinen apu pitäisi olla kaikkien ulottuvilla jotka kokevat sitä tarvitsevan dignoosiin katsomatta.Minusta digonoosin perustuva hoitoonpääsy varsinkin psykiatriassa ei perustu todelliseen tasa-arvoon ja rikkoo jopa tasa-arvolakia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, johon minun on helppokin yhtyä.
      Tässä myös lukemisen arvoinen linkki:
      https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/10/18/kaiken-takana-onkin-trauma

      Poista
    2. Tuossa mainitsemassani linkissä sanotaan mm. näinkin viisaasti:

      "Maallikot kyllä ymmärtävät, että mielenterveysongelmien taustalla on jotakin, mitä ihmiselle on tapahtunut, joten ehkä lääkäritkin jonain päivänä ymmärtävät.

      Lehtinen korostaa, että traumatisoitunutta ihmistä voidaan auttaa eikä se ole niin vaikeaa ja kallista kuin luullaan. Kahden viikon sairaalajakson hinnalla kustannetaan vuoden psykoterapia."

      Poista
    3. Moi tässä anonyymi ( Kielo)eli joka tänään vastasi pitkästi tekstiisi.Kiitos tuosta yle.fi linkistä joka minulle linkkasit,aijon jakaa sen omilla fb sivuillani.Niin minulla on tällä hetkellä päädiagnoosina sekomuotoinen skisoaffectiivine häiriö toisena rajatilapersoonallisuus ja myös todettu ADHD joka on nykytutkimuksen valossa synnäinen neurolooginen poikkeama aivoissani. Omien oivallusten kautta (jotka ovat syntyneen omista henkilkohtaisista kokemuksista sekä tiedon janoni takia) tiedän paljon dissoaatiosta ja miten enenmän opin itseäni tuntemaan sitä vakuuttuneemaksi tulen siitä että minun todellinen "diagnoosini" pitäisi olla dissoaation niin kaun kun oikean hoidon saaminen perustuu diagnoosiin :-( olen suht vakuuttunut siitä että traumoje ilmenemismuodot voivat saada psykiatrissa monta nimieä ilmenismuotoineen (tuo jakamasi linkkin sisältävä tarina sen hyvin nipputtaa) mutta oli trauma nimi/ilmenmismuoto mikä vain niin kaikilla pitää olla oikeus ihmisarvoiseen hyvään terapeuttiseen hoitoon.

      Poista
    4. Olen todellakin samaa mieltä siitä, että kaikilla tulisi olla oikeus ihmisarvoiseen hoitoon. On kyse sitten sairaalahoidosta tai terapiasta. Sekin on surullista, että itselläni tässä kesti kaikki viisitoista vuotta, ennen kuin tilanteeni huomattiin, eli minua oikeasti kuultiin, psykiatrian poliklinikalla. Työkyvyttömyyseläke minulle tosin oli jo ehditty myöntämään, joten enää minulla ei ole minkäänlaista oikeutta Kelan kustantamaan psykoterapiaan, joka varmasti olisi kohdallani ollut hyvinkin tarpeen. Olisi ollut jo viisitoista vuottan sitten, kun ensimmäisen kerran jouduin sairaalan suljetulle osastolle. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että psykiatrian poliklinikan hoitajallani on jonkinlaisia valmiuksia myös traumaterapiaan, mikä onkin mahdollistanut eheytymistäni ja dissosioituneiden osieni integroitumista.

      Sinulle toivon mitä parhainta ja ennen kaikkea ihmisarvoista apua/hoitoa. <3

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani