Ero - Eräänlainen kuoleman polku


”Kyllä, se voi tuntua kuolemalta. Joskus se voi tuntua jopa pahemmalta kuin kuolema.” Noin psykiatrian poliklinikan hoitajani, joka toimii myös parisuhdeterapeuttina, sanoi minulle, kun kuvasin sitä kirkuvaa tuskaa, mikä sisimpääni repi edellisellä tapaamiskerrallamme. Erostani on kulunut nyt kaksi ja puoli kuukautta. Ensin sitä oli helppo paeta. Paeta johonkin uudenlaiseen keveyteen ja vapauden tunteeseen. Pian kuitenkin mennyt alkoi kolkutella sydämeni oven takana ja kaipuu vanhaan, tuttuun ja turvalliseen, alkoi tuntua kirvelevältä. Se tuntui niinkin kirvelevältä, että loin itselleni uuden pakokeinon. Kaivoin sisältäni vihan. Sen avulla suojelin itseäni särkymiseltä. Vihasin, jotta kipu ei tuntuisi niin musertavalta. Pakomatkani olisi voinut olla pidempikin, mutta koska rakkaus, jos se on kestänyt vuosikausia, ei kuitenkaan ikinä voi kuolla samaa tahtia kuin loittonevien askelten kaiku. Rakkaus nousee aina ennen pitkää vihan yläpuolelle. Ja rakkaus. Se se vasta alkoikin sisintäni kirvellä, sillä sen myötä jouduin todellakin havahtumaan siihen tosiasiaan, etten yksinkertaisesti voi enää jatkaa pakenemistani. Etten enää voi toimia samalla tavoin kuin ennen. Että ainostaan kohtaamalla voi eheytyä. Ainoastaan kohtaamalla kipunsa, voi aikanaan myös selviytyä. Että vasta kohtaamalla senkin tuskan, mikä jopa kuolemaltakin voi tuntua, voi ennen pitkää jatkaa elämäänsä.

Tuntui hyvältä kuulla hoitajani suusta, kuinka pakomatkanikin on ollut aivan normaalia. Että kaikki tällaiset vaiheet voivat kuulua aivan tavallisina eroprosessiin. Tuntui jopa vieraaltakin kuulla, että kaikki se mitä olen tuntenut ja mitä tuossakin hetkessä tunsin, oli normaalia. Että se oli tervettä. Niin usein kaikki kipuni ja tuskani on diagnosoitu väärin. Sellainenkin surutyö, mikä kuuluu jokaiselle, mihin jokaisella ihmisellä, niin terveellä kuin sairaalla, on oikeus, oli minun kohdallani aina diagnosoitu väärin kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjaksoksi. Siinä itkiessäni tuskastani, tunsin myös suurta kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että vihdoinkin myös minulla on lupa olla tunteva ihminen, ilman että surulleni lyötäisiin minkäänlaisen diagnoosin leimaa. Varsinkaan sellaisen diagnoosin, josta kohdallani ei lainkaan ole koskaan edes ollut kyse. Sain olla kiitollinen myös siitä, että sureva minäni nähtiin eheänä, eikä sitä katsottu dissosiaatiodiagnoosinikaan lävitse.

”Nyt sinulla on lupa tuntea. Muista, että jokainen tunteesi on sallittu. Jokainen tunteesi on oikea ja todellinen juuri siinä hetkessä.” Näin minua ohjattiin. ”On normaalia katua eroa sydämensä pohjasta saakka. On normaalia haluta palata entiseen. On normaalia joskus jopa toivoa, että toinen olisi oikeasti mieluummin kuollut. On normaalia tuntea ilon ja riemun hetkiä erosta. On normaalia tuntea niin suurta tuskaa, että tuntee jopa kuolevansa sen alle. On normaalia, että ero voi avata vanhojakin haavoja vuotaviksi ja surematta jääneitä suruja surtaviksi. Tunteiden vuoristorata on eroprosessissa normaalia.” Sain luvan tähän kaikkeen, mutta helppoa se ei ole ollut. Se on ollut kaikkea muuta. Ja kaikkia noita tunteita olenkin viime aikoina kokenut ja kohdannut.

Eron kohtaaminen ja työstäminen on toisinaan myös hyvin yksinäistä puuhaa. Toki kaikki surutyö on lopulta aina yksinäistä, koska kukaan toinen ei voi tehdä sitä puolestamme. Ero kuitenkin harvoin nähdään niin suuren tuskan aiheuttajana, että sen sureminen aina äärirajoille asti, ei olisi ikään kuin kaikkien silmissä ns. hyväksyttävää. Tai ei ainakaan ymmärrettävää. Saatat kuulla, että ero oli varmasti ihan hyvä asia, että olet ansainnut jotain parempaa. Kuulet sen hetkessä, jolloin tuskasi on niin suurta, että luulet siihen kuolevasi. Toisessa hetkessä ehkä joskus jopa yhdyt sanoihin, mutta tuskasi hetkeä nuo sanat repivät entisestään. Saatat kuulla, että olenhan minäkin eronnut. Että olenhan minäkin joutunut kohtaamaan sen, että rakkautesi kohteella on jo toinen. Niin. Se on totta, että näin on ja tällaista tapahtuu, mutta miksi erosuru on sellaista, että sitä aivan liian herkästi vähätellään? Miksi surua ei vain kunnioiteta, on kyse sitten millaisesta surusta tahansa? Ehkä kauneimmat sanat, jotka tällä kuluneella viikolla olen saanut kuulla, olivatkin seuraavanlaiset: ”Olisi ylimielistä ja sinun yksilöllistä tietäsi aliarvostavaa, sanoa että tiedän miltä sinusta tuntuu tai että tästä(kin) seuraa jotain hyvää. Osaat kyllä itse kuvailla jokaisen kokemasi hetken ja vain jokainen sinun hetkesi ja se mitä elät juuri nyt on oleellista. Vain se on todellista.”

Tärkeintä kaikessa on nyt joka tapauksessa se, että olen itse antanut itselleni luvan surutyölle. Kaikille sen äärirajoillekin. Sallin itseni kulkea laidasta laitaan, antautuen sille vuoristoradalle, joka ennen pitkää eheyttää ja parantaa. Olen antanut luvan myös vanhojen ja avautuneiden haavojeni kertoa minulle vapaasti omia tarinoitaan, enkä sulje korviani niiltäkään. Olen nyt todellakin valmis kohtaamaan kaiken juuri niin kuin pitääkin. Enää en pakene. Kaiken viime vuoden eheytymismatkani jälkeen saan tässäkin hetkessä olla rohkeampi kuin milloinkaan. Rohkeus ei tarkoita sitä, etteikö ihminen tuntisi myös kipua, ehkä joskus pelkoakin siitä, että miten tästä kaikesta vielä tulenkaan selviytymään. Rohkeutta on kuitenkin lähteä matkalle. Sille matkalle, mikä toisinaan voi tuntua jopa kuolemalta. Niin omalta kuin toisenkin.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani