Ylitin mustimman virtani



Kolme viikkoa sitten lopetin blogitekstini sanoihin: ”Liika on liikaa. Kenelle tahansa.” Tuolloin en olisi osannut uskoa, että se minkä olin jo kokenut liiaksi, mikä minut oli murjonut tuhansiksi sirpaleiksi, voisi ylittää vielä yhden kynnyksensä. Että vielä on olemassa kipua mitä en tunne. Että vielä on olemassa jokin sellainen kirkuva tuska, joka minun tulee kokea, ennen kuin voin olla lopullisesti vapaa menneisyyden kahleistani. Että ne solut minussa, jotka armoa ovat anoneet, todellakin voivat väistyä kuolemaan sellaisen ihmeen edessä, joka herättää minut niin voimallisen liekin lailla syttymään ja hehkumaan uuden elämän mittaamattoman arvokasta lahjaa, ettei sitä kenenkään ihmisen kirjoituslahjat ikinä saattaisi sanoiksi pukea. Ei. En olisi uskonut, että vielä minä joudun kohtaamaan kaikkein pahimman painajaiseni silmästä silmään, jotta sen myötä jokin sellainen ydin minussa voi murtua, mikä mahdollistaa elämääni avautuvaksi jotain niin äärimmäisen kaunista ja runsasta, että kaikki koettu kipu ja tuskakin löytävät tarkoituksensa ja niin lukuisia kertoja särkyneen mosaiikkini sirpaleista kasautuu kuin aivan uusi ihminen.

Tahtoisin kertoa painajaisesta, jonka jouduin kohtaamaan. Painajaisesta, joka jättää ihmiseen jäljet pahimman luokan kidutustraumasta. Painajaisesta, joka ylitti pahimmatkin pelkoni. Tässä hetkessä en kuitenkaan kykene siihen, sillä ilo ja kiitollisuus minussa ylittävät kirjoituskykyni. Tuntuu hassulta, kuinka aivan kuin jokin suurempi voima estäisi minua palaamasta edes muistojeni tasolla mihinkään sellaiseen, mikä voisi repiä jo arpeutuneita haavoja vuotaviksi. Mikä voisi synnyttää minuun pienintäkään ripausta surua tai tuskaa. Tässä hetkessä en yksinkertaisesti voi muuta kuin vain nöyrtyä viimeksi kuluneiden kolmen viikkoni edessä, jotka ovat pitäneet sisällään koko kirjon, mitä kuoleman ja elämän väliin ikinä vain voikaan mahtua. Kuoleman, mutta ennen kaikkea elämän. Tai pikemminkin syntymän.

Olen todellakin saanut kokea, miltä tuntuu kun haihdut ilmaan solu solulta. Kuinka koet olevasi valmis kuolemaan. Valmis, sillä kipu sinussa yksinkertaisesti on ylittänyt äärirajansa. Suljet silmäsi siinä uskossa, että hetkesi on tullut. Että nyt ylität sen rajan, josta ei enää ole paluuta. Otat viimeisen askeleesi, murtuneena, mutta kuitenkin pystypäin. Pystypäin siksi, että voit ylittää rajasi siinä luottamuksessa, että nyt on aika helpotuksen tulla. Ei enempää kipua ja tuskaa. Sen aika on ohi. On aika vain lipua unohdukseen ja rauhaan. Kuoleman hetkeni ei kuitenkaan ollut kaunis, sillä se oli äärimmäisen yksinäisen ja surullinen. Itkin sitä, etten saa kuolla onnellisena. Ettei rinnallani ole siinä hetkessä ketään ihmistä joka näkisi, kuulisi ja ymmärtäisi minut. Ketään ihmistä ylipäätään. Ylitin mustimman virtani yksin, tietämättä lainkaan mitä tuleman pitää. Mistä itseni löydän, vai vaivunko vain ikuisesti mykkään tiedottomuuden tilaani. Ylitin virtani, menetin tajuntani, mutta vielä minä jaksoin senkin jälkeen herätä.

Kuolemani jälkeen olen saanut kokea, miltä tuntuu kun jokainen solusi on muuttanut muotoaan. Muuttanut muotoaan niin olennaisella tavalla, ettei paluuta entiseen enää yksinkertaisesti voi millään muotoa olla. Olen saanut kokea niin mullistavan laatuisen uudestisyntymisen, etteivät kaikki läheisenikään välttämättä tunnista tätä uudistunutta ihmistä minussa. Minä olin, minä lakkasin olemasta, ja nyt minä elän. En ikimaailmassa voisi tyytyä puhumaan pelkästä olemisesta, sillä niin voimallisesti saan nyt kokea eläväni ja kukkivani kaikkien tuskaisten vuosieni jälkeen. Ja mikä tärkeintä: Minä myös tunnen joka solussani kaiken tämän ansainneeni. En vähättele ainuttakaan iloon pisaraani. En väistä ainuttakaan, en pienintäkään hymyä, vaan todellakin sallin aivan uudenlaisen elämän auringon paistaa kasvoilleni eheyttävää valoaan.

Liika on liikaa kenelle tahansa. Se mitä minun matkani on pitänyt sisällään, on ollut minulle liikaa. Siksi saan tänäänkin katsoa itseäni peilistä, ihaillen sitä vahvaa ja säkenöivää olentoa, jonka edessäni näen, sillä tuo ihminen ei ole kaikesta kokemastaan huolimatta katkeroitunut. Päinvastoin, en voi muuta kuin herkistyä peilikuvani äärellä kaikesta siitä valtavasta kiitollisuudesta mitä sisimmässäni tunnen. Ehkä onkin niin, että vasta kuoleman kautta kiitollisuuden kaikkein pyhimmän kuoren ydin mahtuu avautumaan ja paljastamaan kaiken sen valon ja värien hehkun, mitä rajattoman surun mustuus pitääkään sisällään.

Sinä teit sen, rakkaani
Sinä lyöty, nousit
Sinä tuulten talloma, tänään kukkiva

Sinä teit sen, rakkaani
Sinä, sykkivin sydämin, nyt ja tässä
Sinä, avautuen loistamaan
Maailmasi valloittamaan

Sinä teit sen, rakkaani
Sinä, minä ihmeellinen minä

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto