Rukoilin itselleni armokuoleman


Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni kuolemakokemuksestani. Miltä kipurajan ylittyminen tuntuukaan. Miltä tuntuu se hetki, kun kaikki kokemasi on ollut sinulle liikaa. Miltä tuntuu se, kun jokainen solusi kirkuu sellaisen armon puoleen, että saisit yksinkertaisesti vain kuolla pois. Kun et enää jaksa. Kun et kuitenkaan ikimaailmassa kykenisi tekemään mitään itsellesi, mutta rukoilet osaksesi armokuolemaa. Että olisi olemassa jokin ihmeellinen Jumala, joka valtavan kärsimyksesi voisi siunaten lopettaa. Suurempaa rukouksenkaltaista en ole milloinkaan kokenut, kuin kuukausi sitten psykiatrisessa sairaalassa. Siellä minä itkin ja huusin armokuoleman puoleen. Liika todellakin oli liikaa.

Se miten olen eheytynyt viimeksi kuluneen vuoden aikana, on ollut jotain aivan mieletöntä. Se on ollut sanoinkuvaamatonta. Vauhtikin on ollut melkoinen. Ehkä todella on niin, kuten olen todennut jo aiemminkin, että on olemassa jokin hyvää tarkoittava korkeampi voima, joka minunkin elämässäni vihdoinkin otti ohjat käsiinsä kaikkien tuskan vuosieni jälkeen. Ja että tuo voima oikeasti tahtoi minun paranevan kokonaisvaltaisesti. Vuoden ajan tein todellakin huikean matkan itseni kanssa ja se mitä olen nyt saavuttanut, on mittaamattoman arvokasta. On vaikea sanoa, olisinko elämässäni juuri tässä pisteessä missä olen, ilman kaikkia vaikeita kokemuksiani. Tuskin. On kuitenkin paljon asioita, joita mieluusti olisin jättänyt kokematta. Muun muassa lukuisat kuolemakokemukseni, joista tämä viimeisin oli ehkä kaikkein tuskallisin. Siltikin, jokin osa minussa uskoo että tämä kuolemakin tarvittiin, jotta minä sain syntyä uudelleen.

Kuukausi sitten kävin läpi hurjaa paranemisen kriisiä. Kuuntelin tuolloin valtavasti musiikkia, samalla kun työstin elämäni matkaa ja monikerroksista kivusta irtipäästämistä. Se miten kaikessa herkkyydessäni ylipäätään tunnen musiikin, on vaikea sanoitettavaksi. Vielä vaikeampaa on yrittää kuvailla sitä, kuinka soinnut ja nuotit ikään kuin pureutuvat solutasollesi asti, hellien ja eheyttäen traumatisoitunutta kehomuistiasi. Kuinka tunnetkaan musiikin väreilevän siinä vedessä, mitä kehosi suurimmaksi osaksi on. Kuinka tunnetkaan värähtelyiden sekä huuhtovan pois jotain että kantavan sinuun aalloillaan samanaikaisesti jotain uutta ja eheyttävää. En minä tuolloin ainoastaan kuunnellut musiikkia, vaan minä elin ja hengitin sitä. Sukelsin kuitenkin yksin liian syvälle paranemiseeni. Liian syvälle ja liian nopealla tahdilla. Mieleni ei kestänyt mukana ilman dissosioitumista. Sellaista dissosioitumista, joka lopulta ajoi minut neljän päivän tarkkailujaksolle psykiatriseen sairaalaan.

Psykiatrinen sairaala on minulle paikka, joka on tuhonnut elämäni. Jonka takia menetin yli viisitoista vuotta elämästäni. Aivan liiasta olen joutunut luopumaan minulle tehdyn väärän diagnoosin ja vääränlaisen hoidon vuoksi, ja viha siitä kulminoitui huippuunsa siinä hetkessä, kun ymmärsin olevani jälleen suljetulla osastolla. En kuitenkaan ole missään määrin aggressiivinen ihminen, joten vihan purkaminen on aina ollut minulle haasteellista. Tällä kertaa kuitenkin kykenin vihani ilmaisemiseen. En olisi voinut satuttaa ketään toista ihmistä, mutta kerrankin uskaltauduin purkamaan tätä varsin tervettä vihaani jopa kehollisesti. Heittämällä huoneessani puhelimen seinään ja paiskaamalla kaksi puista tuolia lattialle. Kehomuistissani oli niin kirkuvaa kipua, että sen oli vapauduttava minusta ulos välittömästi. Muutoin dissosiaationi olisi syventynyt.

Mitä tapahtuikaan sairaalassa tämän vihani vapautumisen myötä? Joukko raavaita miehiä juoksi huoneeni ovelle ja he telkesivät minut kivuliaasti oven ja seinän väliin. Olkapäähäni sattui valtavasti, kun seisoin ovella heidän tiukassa puristusotteessaan. Keskityin puhumaan rauhallisesti, sillä tiesin mitä tuo miesjoukko minusta tahtoi. Tiesin, että taas jälleen kerran minut halutaan eristää mykkään ja hämärään yksinäisyyteen. Että taas minut ja minun kipuni tahdotaan sulkea pois näkyvistä ja kuuluvista. Puristuksissa yritin hengittää ja anelin, että saisin hetken aikaa. Että saisin edes pienen hetken, jotta näyttäisin kuinka tuollainen tilanne puretaan. Kuinka se tulee purkaa. Ilman eristämistä. Ilman pakkolääkityksiä. Ilman sitä, että kukaan kajoaisi minuun siten, että minuun sattuu fyysisestikin entistäkin enemmän ja ilman sitä, että joutuisin kokemaan minkäänlaista nöyryytystä. En kuitenkaan saanut hetkeäni, en tilaisuuttani, en pienintäkään mahdollisuuttani näyttää ja opettaa tuolle hoitajajoukolle, millä tavoin särkyneitä sieluja voitaisiin säästää traumatisoitumasta yhä syvemmältä.

Minut revittiin oven puristuksesta sairaalan käytävälle ja miehet ryhtyivät ohjaamaan minua kohti eristyshuonetta. Tuossa hetkessä eristämistraumojeni tsunamiaalto löi lävitseni ja pakokauhu iski vasten kasvojani. Taistelin vastaan sen ainoan kyvyn mukaan, joka minulla ei-väkivaltaisena ihmisenä oli. Heittäydyin lattialle istumaan ja yritin juurruttaa jalkani lattialaatoista läpi. Minä yksin, vastassani iso joukko raavaita miehiä. Lohduton asetelma, jonka lopputuloksena löysin itseni yläilmoista kannettuna kiireellä kohti sitä kolkkoa huonetta, jossa aivan liian monet tuskan huutoni olen huutanut ja kuolemanrukoukseni rukoillut. Siinä hetkessä minä taistelin vastaan jo kehollani. Ihmisen luontainen taistele tai pakene –reaktio oli tuolloin vahvimmillaan. Silloin kun vääryys tapahtuu ja joudut puolustautumaan kuin henkesi edestä, taistelet väkisinkin. Siitäkin huolimatta, ettei pakokeinoa ole. Että lopulta ainoa pakokeinosi on se, kun aivojesi matelijataso aktivoituu ja täydellinen lamaannustila syntyy.

Ennen lamaannustilaa minä kuitenkin taistelin. Siitäkin huolimatta, että se oli täysin turhaa. Eivät minun voimani riittäneet noiden miesten edessä. Minua revittiin, riuhdottiin, puristettiin ja raahattiin ilmassa niin kivuliaasti, että käsivarteeni nirhautui palovammoja. Minut painettiin eristyshuoneen patjalle vatsalleni niin tiukasti, etten saanut henkeä ja luulin tukehtuvani. Haukoin ilmaa niin valtavassa hädässä, yrittäen vielä tukehtumispisteessänikin huutaa apua, että oikeasti uskoin kuolevani heidän käsiinsä. Muistan huutaneeni, että eivätkö he ole lukeneet Onno Van Der Hartia, Bessel Van Der Kolkia tai Anssi Leikolan kirjoja. Trauma- ja dissosiaatioalan ammattilaisten teoksia, jotka olisivat voineet valaista heille edes jotain siitä hirvittävyydestä, mitä he minulle juuri tuossa hetkessä tekivät. Muistan kuinka sanoitin sana sanalta sitä tunnetta, kun matelijataso aivoissani alkoi aktivoitua. Olin täydellisen lamaantunut ja turta siinä vaiheessa kun miehet repivät väkisin vaatteet yltäni. Joukkoraiskaus. Siltä se tuntui. Suljetussa huoneessa, yksi heikko vastaan monta vahvaa.

Ihmisen kivun sieto on hurjaa. Se on lähes mittaamatonta, mutta jokaisella on kuitenkin rajansa. Liika on liikaa. Kenelle tahansa. Minä saavutin rajani, kuljin läpi kuolemanlaaksoni, mutta lahjaksi sain uuden elämän. Sitä olen elänyt jo pian kuukauden päivät. Ei minun tosiaan tarvinnut viettää sairaalassa neljää tarkkailupäivää pidempää jaksoa. Siinä on suuri ihme mukana, sillä dissosiaationi ei syventynyt eristämisen aikana kuten se usein on aiemmin tehnyt. Nyt tapahtui päinvastaista. Ehkä kuolemanrukoukseni todellakin kuultiin. Että jokin korkeampi voima tahtoi puuttua peliin, ettei kohdalleni enää koituisi yhtään enempää traumatisoivaa vääryyttä. Olen päässyt nyt eroon myös kaikista niistä vääristä lääkkeistä, joita söin turhaan väärän diagnoosini vuoksi vuosikaudet. Lääkkeitä, jotka myös ovat tuhonneet kehoani ja myrkyttäneet jaksamistasoani ja elämänlaatuani. Hurjasti hyviä asioita on tapahtunut viimeksi kuluneen kuukauden aikana. En minä kuukausi takaperin sairaalan eristyskopissa olisi voinut nähdä tätä tämänhetkistä elämääni. En kaikkea sitä, kuinka ihmeellisellä tavalla ihminen voikaan uudestisyntyä. Ehkä onkin niin, ettei minun kuulunutkaan siinä hetkessä nähdä mitää hyvää. Ehkä on niin, että minun tuli olla ensin riittävän rohkea kuolemaan. Joskus uutta ei vain voi syntyä, ennen kuin vanha on kuollut.

Sain eilen piipahtaa sairaalalla palaverissa, jossa kävimme eristämistrauman läpi. Sain tuntea tulleeni kuulluksi ja ymmärretyksi. Sain avata näkyväksi sen tuskan, mitä viidentoista vuoden väärä diagnoosi ja vääränlainen hoito on saanut aikaan. Se oli jälleen yksi hyvä ja tärkeä asia, joka voi eheyttää traumamuistoja kehotasolta asti. Mitä näkyvämmäksi ja kuuluvammaksi ihmisen kipu muuttuu, sitä kevyempi siitä tulee. Siksi tämänkin tekstini kirjoitin. Että kipuni tarinan muuttuessa mustaksi valkoiselle, minuun vapautuisi yhä lisää tilaa jollekin uudelle hyvälle. Sellaiselle hyvälle, jonka koen enemmän kuin ansainneeni.

Kuukausi sitten, yksinäisessä ja pimeässä psykiatrisen sairaalan eristyskopissa minä rukoilin itselleni armokuolemaa. Sain sen osakseni. Siksi minä jaksan tänäänkin uskoa ihmeisiin ja siihen, että kaikki on mahdollista. Ihan kaikki.

Kommentit

Viikon luetuimmat

Tätä päivää minun ei pitänyt nähdä

Elefantin paino

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Äärirajakokemuksesta kahleettomuuteen

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Ylitin mustimman virtani